Valtion virastotalo – hyvinvointivaltion tunnusrakennus 1950-luvulta 1980-luvulle
Markus Manninen
Valtion virastotalot ovat tunnusomainen osa hyvinvointivaltion rakennuskantaa: keskushallinnon virastoissa suunniteltiin ja väliportaan sekä paikallishallinnon tiloissa valvottiin ja toteutettiin hyvinvointivaltion tavoitteita ja säädöksiä.
Virastotalojen rakentaminen oli valtakunnallinen ilmiö, jonka kulta-aika kesti 1950-luvulta 1970-luvulle. Talot heijastavat monin tavoin aikaansa, niiden käyttötarkoituksen, julkisen rakentamisen käytäntöjen, arkkitehtuurin ja rakennustekniikan, suunnittelunohjauksen ja rahoituksen osalta.
Virastotilojen tarve kuvaa hallinnon kehitystä eri ajankohtina. Ruotsin vallan aikana hallinto keskittyi Tukholman lisäksi läänien pääkaupunkeihin, maaherrantaloihin. Autonomian aikana Suomi sai oman keskushallintonsa ja virastojärjestelmän, joka sijaitsi Helsingissä.
Autonomian ajan hallintojärjestelmä virastoineen säilyi peruspiirteiltään samanlaisena Suomen itsenäistymisen jälkeen. Valtionhallinto jakautui 1) keskushallintoon, eli valtioneuvostoon ja keskusvirastoihin, 2) väliportaan hallintoon, eli lääninhallituksiin ja piiriviranomaisiin, sekä 3) paikallishallintoon.
Pienillä paikkakunnilla valtionhallintoa edustivat ennen 1950-lukua lähinnä posti- ja poliisiviranomaiset. Hyvinvointivaltiokehitys toi verotoimistot ja työvoimatoimistot näiden rinnalle. Eri virastot pyrittiin keskittämään valtion virastotaloihin kunnan koosta riippumatta.
Yhä useampi valtion virastotalo jää tyhjilleen, myydään tai puretaan. Se kertoo yhteiskunnan muutoksista ja valtionhallinnon supistuksista 1990-luvulta lähtien. Valtion virastotalo alkuperäisessä käytössään on harvinaistuva rakennustyyppi.
Käytettävyyssyistä virastotaloja käsittelevä artikkeli on jaettu osiin, joista tämä johdanto on ensimmäinen.
Kirjoittaja
Markus Manninen, arkkitehti SAFA. Virastotaloja käsittelevät artikkelit perustuvat hänen tutkimukseensa Valtion virastotalot 1809-1995.
Artikkeli on julkaistu 2020.