Asumisen alueet

Lähiörakentaminen alkoi Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Kaupunkisuunnittelun ihanteena oli kansainvälisten mallien mukainen hajautettu rakenne. Asuminen oli teollisuuden, kaupan ja liikenteen rinnalla keskeisimpiä kaupunkien kehitykseen vaikuttaneista toiminnoista. Asumalähiöt palveluineen olivat kaupunkirakenteen laajentamisen ja uudistamisen keskiössä. Kaupungit kasvoivat ja laajenivat aikaisempien rajojensa ulkopuolelle. Lisämaan tarve uusien asuinalueiden rakentamista varten ratkaistiin tyypillisesti liittämällä alueita maalaiskunnista kaupunkiin.

1900-luvun loppupuolen kehitystä leimaavat rakentamisen teollistumisen vaikutus sekä eri vaiheissa tapahtuneet muutokset rakennetun ja luonnon välisessä suhteessa. 1950-luvun avoin, luonnon sekaan rakennettu metsälähiö alkoi 1960-luvulla muuttua teollisen rakentamisen myötä suljetummaksi ja vähemmän paikallisympäristöä huomioivaksi. 1970-luvun lähiöt isoine pysäköintialueineen ja usein pelkistettyine ympäristötoteutuksineen kiinnittivät seuraavina vuosikymmeninä huomion lähiympäristön laatuun. Yleistäen voi sanoa, että asuinalueiden yhdyskuntarakenne on jatkuvasti tiivistynyt 1950-luvulta alkaen. 1990-luvulle saakka tämä toteutui uusilla alueilla rakennusten keskimääräisen koon kasvamisena tai rakennusten asemakaavallisessa sijoittumisessa lähemmäksi toisiaan. Asuinalueiden tiivistäminen alkoi pientaloalueilla 1990-luvulla. Täydennysrakentaminen laajeni kerrostaloalueisiin 2000-luvulla.

Aihealueen artikkelit kuvaavat asuinrakentamisen roolia kaupunkikehityksessä. Esimerkit tehdyistä inventoinneista syventyvät asuinalueeseen ja liittävät ne kaupunkiensa historiallisiin kerroksiin.