Suojelun käsitteistö ja kriteeristö kaipaavat tuoreuttamista
Sotien jälkeistä arkkitehtuuria puretaan nyt vauhdilla. Voisiko rakennusten suojelua ja säilyttämistä edistää uudistamalla termistöä tai laskemalla teknisen käyttöiän rimaa?
Rakennussuojelu ja luonnonsuojelu ovat kaukaisia serkkuja, joilla on paljon yhteisiä juuria. Tällä hetkellä ne ovat kumpikin yhteisessä murroksessa. Samaan tapaan kuin luonnonsuojelun puolella suurelle yleisölle suunnattu viesti on siirtynyt painottamaan kokonaisten ekosysteemien ja biosfäärin suojelua valioyksilöiden sijaan, laajeneva rakennusperintökäsitys painottaa kaiken koskaan rakennetun mahdollisimman laajamittaista säilyttämistä. Joukkoihin on liittynyt yhä laajemmin muutakin kuin suojeluun ja historiaan erikoistunutta arkkitehtikuntaa.
Tällä hetkellä Suomessa puretaan ennennäkemättömään tahtiin 1940-luvun jälkeistä arkkitehtuuria. Purkaminen kohdistuu isojen kaupunkien keskustoihin, ja tilalle tehdään jotain uutta. Kun rakennussektori tuottaa noin kolmanneksen hiilidioksidipäästöistä, kysymys ei ole pienen ammattipiirin sisäinen vaan hyvin keskeinen yhteiskunnallinen asia. Purkaminen on saatava loppumaan jo pelkästään Suomen päästötavoitteiden tähden.
Huoli modernista
Kansainvälisessä skenessä laajamittaisen säilyttämisen näkyvimmät puolestapuhujat tulevat jo aivan muualta kuin perinteisen rakennussuojelun kentältä. Ranskalaistaustainen Charlotte Malterre-Barthes, joka on tullut tunnetuksi uudisrakentamisen väliaikaista pysäyttämistä ajavasta Uudisrakentamisen moratoriostaan, on aiemmin keskittynyt lähinnä globaalin etelän ja sukupuolten yhdenvertaisia oikeuksia esiin nostaviin arkkitehtuurin tutkimusteemoihin. Tämä kertoo hyvin siitä, että suojelukysymyksissä uudisrakentamisen valtavat päästöt saavat yhä enemmän painoarvoa, ja ne alkavat usein olla kärkiargumentti, kun jatkuvasti yltyvää purkuaaltoa pyritään selättämään.Suomessa laajenevaa rakennusperintökäsitystä on käsitellyt vastikään Iida Kalakoski keväällä 2023 hyväksytyssä väitöskirjassaan Too much to handle – Architectural conservation in the widening scope of heritage. Hieman samaan tematiikkaan kietoutuu tämän Rakennettu hyvinvointi -sivuston Liikenteen ja energian verkostot -aihealue, joka seurailee kansainvälisiä trendejä infrastruktuuria perintöyttäen.
Vuosina 2021–2022 toteutettu Suomen kulttuurirahaston rahoittama ModerninArvo-hanke kysyi, millä tavoin erimielisiä näkemyksiä suojelusta, säilyttämisestä ja purkamisesta voisi tuoda saman pöydän ääreen. Hankkeessa järjestetyissä työpajoissa eri alojen ihmisiä tuotiin sekä konkreettisten että abstraktiempien aiheeseen liittyvien ongelmien äärelle työpajoissa käsitellyin tehtävin. Hankkeen lopputuloksia on koottu 32 lasinalusen sarjaan, joita ilmestyy 500 kappaletta erilaisiin paikkoihin, kuten virastoihin, kahviloihin, tutkimuslaitoksiin ja niin edelleen. Lasinalusiin painettua loppuraporttia ei voi ostaa tai tilata mistään, mutta se julkaistaan avoimena digitaalisena julkaisuna vuoden 2024 lopulla.
ModerninArvo-hankkeen keskustelut ja tulokset voi koota kahteen keskeiseen havaintoon. Ensinnäkin rakennusperinnön käsitteistöä täytyy cooliuttaa ja tuoreuttaa, ja toiseksi lainsäädäntö ja käytännöt on uudistettava valioyksilöiden haarukoinnista valtavirran säilyttämiseen. Etenkään modernin massatuotetun arkkitehtuurin suojeluun eivät sovi samat valioyksilökriteerit kuin vanhempaan rakennuskantaan, jonka valikoivaan suojeluun Suomen nykyiset suojelukriteeristöt ja käsitteet on aikanaan luotu. Rakennetun ympäristön saimaannorpat ovat tärkeitä, mutta niin ovat myös sen rusakot ja sarvijäärät.
Käsitteet ravisteluun
Miten rakennetun ympäristön suojelukysymyksiä sitten tulisi edistää tässä hetkessä? Yhtenä ajatuksena mieleeni on tullut käsitteistön voimakas ravistelu. On jossain määrin valitettava asia, että Suomessa rakennusten säilyttämisen ydinkäsitteeksi on vakiintunut suojelu, johon liitetään monissa yhteyksissä negatiivisia konnotaatioita kuten museointi, yltiöpäinen viranomaisvalvonta tai jäädyttäminen jonnekin kauas menneisyyteen. Ruotsin kielen sana byggnadsvård kuvaa paljon paremmin sitä aktiivista hoitoa, tekemistä ja prosessia, ja monesti myös muutoksia, mitä rakennusten suojeleminen ja säilyttäminen edellyttää.
Taannoin Helsingin Sanomiin haastateltu kestävän rakentamisen professori Matti Kuittinen nosti mainiosti esiin uudenlaista sanastoa, jollaista moderneihin rakennuksiin voitaisiin ammattipiireissä iskostaa. Hän näet vertasi purettavana olevan Mannerheimintie 14:n arkkitehtuuria teknomusiikkiin ja totesi, että estetiikka voi piillä myös monotonisuudessa. Vastaavanlaiset mielikuvarinnastukset ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa keskeisessä asemassa, ja parhaat niistä jäävät elämään vuosikymmeniksi tai jopa pidempään. Sanoilla voi aidosti olla vaikutusta enemmän kuin niistä epäsuorasti seuraavilla teoilla.
Tämänhetkinen Petteri Orpon hallitus on ottamassa takapakkia pitkän taistelun jälkeen kasaan saadun uuden rakentamislain korjaussarjallaan. Purkamista haluttaisiin helpottaa ja muun muassa kieltää valitusoikeudet tämän alan yhdistyksiltä maankäytön prosesseissa. Esitys hipoo perustuslain rajamaita ja avaisi huolestuttavia porsaanreikiä muuallekin lainsäädäntöön. Lisäksi purkamisen helpottaminen avaisi lisää kiistattomia paraatiovia purkaa parhaassa keski-iässä olevia rakennuksia, joiden menettämistä ei laajalti oikein vielä osata itkeä.
Oik.: Mannerheimintie 14:n purku Helsingissä tammikuussa 2024. Kuva: Panu Savolainen.
Moniselitteinen käyttöikä
Kysymys on lopulta paljon sanoista, koska myös rahasta kertovien numeroiden arvo ihmisille määräytyy sanoin luodun arvomaailman pohjalta. Tulisiko ehkä alkaa puhua ”teknisestä käyttöiästä” myös ihmisten kohdalla? Olen 40-vuotias, ja jos minut vietäisiin läpivalaisuun, löytyisi luultavasti kaikkea ikävän näköistä kystaa ja muuta kulumaa. Olen jo teknisen käyttöikäni ehtoopuolella.
Emme sivistyneissä yhteiskunnissa pistä ihmisiä hengiltä, vaikka tekninen käyttöikä on vähän niin ja näin ja remontit maksavat. Rakennusten kohdalla on oikeastaan ihmisiä helpompaa. Hyvä ylläpito ja nyörien löysentäminen sen suhteen, miten paljon rakennuksiltamme vaadimme, auttaisi. Ei kuusikymppisen tarvitse juosta maratonia kolmeen tuntiin, vaikka jotkut harvat siihen pystyvätkin.
Suomessa ja suomalaisissa on poikkeuksellinen uutuuden himo ja ihannointi, johon liittyy myös vahva kotihäpeä. Me olemme nousseet agraarista, köyhästä valtiosta maailman hyvinvoivien valtioiden eturiviin niin nopeasti, että ylisukupolvinen muisti vieroksuu yhä kuluneisuutta, ajan patinan näkymistä. Sitä on mukava käydä katsomassa vaikka Italiassa, mutta omassa kodissa se on kirosana.
Kun puhutaan teknisistä, taloudellisista ja toiminnallisista syistä purkamisen taustalla, usein unohtuu, että kaikki ne pohjaavat lopulta arvoihin ja sääntöihin, jotka me ihmiset olemme yhdessä luoneet, omaksuneet ja päättäneet. Tämänhetkisessä arvomaailmassamme rakennuksilta vaaditaan liikaa, ja rimaa olisi syytä laskea.
Tähänkin tarvitaan tukea uudenlaisesta käsitteidenmuodostuksesta kulttuuriympäristöalalta.
Panu Savolainen (FT, arkkitehti) toimii arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Hän on tutkinut viime vuosina erityisesti keskiajan arkkitehtuurin historiaa ja puurakentamista ja vetää useita eri arkkitehtuurin historian kysymyksiin liittyviä tutkimushankkeita. Yhteiskunnan tasolla Savolainen on nostanut laajasti esiin ihmisen asemaa yhtenä rakentavana eläinlajina, joista ainoana resurssien käyttö on siirtynyt laajamittaisesti kestämättömään mittakaavaan.