1970-luku tulee!
1970-luvun rakennettu ympäristö on juuri nyt monessa suhteessa ajankohtainen. Rakentamisen volyymi oli 1970-luvulla suuri, ja kohteet ovat tulleet laajasti peruskorjausikään.
Kevään 2023 edetessä Arkkitehtuurimuseon valtaa 1970-luku.
Vuosikymmen vyöryy museon kaikkiin näyttelysaleihin, se putkahtaa
uutuustuotteina museokaupan hyllyille ja saa hahmon myös ensimmäisenä
1970-luvun rakennettua ympäristöä laajasti valaisevana julkaisuna.
Rakennetun ympäristön eri asiantuntijatehtävissä toimiessani takaraivooni on iskostunut, että 30 vuotta kohteen, rakennuskokonaisuuden tai alueen valmistumisesta takaa riittävän etäisyyden sen arviointia ja arvottamista silmällä pitäen. Kollega Juha Vuorinen Helsingin kaupunginmuseosta toteaa tuoreessa artikkelissaan, että niin sanotun ”uudemman rakennuskannan” arvioinnissa 40:ää vuotta on pidetty asianmukaisena hajurakona, koska se takaa ylisukupolvisen perspektiivin tarkasteltavaan kohteeseen.
Niin tai näin, 1970-luvusta alkaa olla kulunut jo 50 vuotta! Miksi sen tarkastelu on vasta nyt ajankohtaista? Pyörittääkö Arkkitehtuurimuseo jo aikaa sitten keksittyä pyörää, vai laahaako 1970-luku perässä perinteisessä arvottamisen syklissä?
Kokonainen vuosikymmen ei tietenkään ole mikään kohde, eikä yllä kuvattua aikaperspektiivipohdintaa voi soveltaa siihen jäännöksettömästi. Silti myös yksittäisiä kohteita, alueita, rakennustyyppejä tai ilmiöitä tarkasteltaessa 1970-luvun arvottaminen ja perustutkimus on tosiaankin tuntunut laahaavan perässä.
Emme silti voi väittää, että olisimme Arkkitehtuurimuseolla ”keksineet” 1970-luvun ja olisimme hankkeinemme jonkin täysin uuden äärellä. Esimerkiksi Museoviraston ansiokas Rakennettu hyvinvointi -hanke, johon myös tämä blogi liittyy, on noteerannut 1970-luvun hienosti.
Miksi juuri nyt?
1970-luvun rakennettu ympäristö on juuri nyt monessa suhteessa ajankohtainen. Rakentamisen volyymi oli 1970-luvulla suuri, ja kohteet ovat tulleet laajasti peruskorjausikään. Aikakauden rakennustavoista johtuen moni kohde on tullut myös teknisen käyttöikänsä päähän. Tämä johtaa valitettavan usein purkamiseen tai vähintäänkin radikaaleihin saneeraustoimenpiteisiin, korotuksiin ja muihin uudistuksiin. Etenkin kasvukeskuksissa täydennysrakentamis- ja tiivistämispaine uhkaavat niin aikakauden yksittäisiä kohteita kuin kokonaisia alueita.
Tähän liittyy myös laajempi ongelma, joka koskee 1970-luvun rakennusten ja alueiden arvostusta: niillä on huono maine. Tämä stigma tarttui jo aikalaiskritiikin myötä, kun arkkitehdit pettyivät etenkin huutavan asuntopulan takia nopeasti toteutettuihin lähiöihin. Negatiivinen aura on leimannut koko vuosikymmenen suunnittelutyötä sitkeästi nykypäivään asti, ja mainehaitan takia purkamisiin voidaan päätyä herkemmin kuin yleisesti arvostetumman rakennuskannan ja miljöiden äärellä.
Osaltaan ongelma on seurausta siitä, että 1970-luvun rakennettua ympäristöä ei ole tutkittu, arvotettu ja sen ominaispiirteitä ei ole kartoitettu vastaavalla tavalla kuin esimerkiksi 1950- ja 60-lukujen osalta ja jopa 1980-luvun osalta on tehty. Siten myöskään aikakauden arkkitehtuurikohteiden ja miljöiden suojelu ei välttämättä ole ajan tasalla. Purkamisten, radikaalien saneerausten ja muiden uudistusten myötä voidaan menettää pysyvästi arvokkaita 1970-luvun rakennetun ympäristön ominaispiirteitä ja -laatuja.
Tietoa ja selittäviä näkökulmia aikakauden rakennetusta ympäristöstä
ja suunnittelun lähtökohdista tuntuu siis edelleen puuttuvan. Ettei
1970-luku jäisi suomalaisen arkkitehtuurin ”unohdetuksi
vuosikymmeneksi”, Arkkitehtuurimuseo päätti tarttua härkää sarvista,
nostaa kissan pöydälle ja hätistää elefantin posliinikaupasta ja
toteuttaa rohkean ohjelmistokokonaisuuden vuosikymmenen rakennetusta
ympäristöstä.
Mitä opimme 1970-luvusta?
Kuten näyttelyn konsultoivana kuraattorina toiminut ja myös julkaisuun kirjoittanut Aalto-yliopiston arkkitehtuurin teorian vanhempi lehtori Anni Vartola toteaa:
”Vallitseva mielikuva 1970-luvun arkkitehtuurista on valitettavan
vähättelevä ja yksipuolinen. Vuosikymmen osoittautuu kuitenkin
hämmentävän dynaamiseksi ja moniarvoiseksi kehitysvaiheeksi.
Arkkitehtuurimme 1970-luku oli sekä monien, vasta myöhemmin
realisoituvien ajatusten koelaboratorio että viimeinen yhteisen hyvän
vuosikymmen.”
Annia kompaten, voi tosiaankin todeta, että jos 1970-luvun rakennettua ympäristöä vaivautuu tarkastelemaan lähemmin, ennakkoluulottomasti ja koko vuosikymmenen perspektiivissä, alkaa paljastua kiinnostavaa moni-ilmeisyyttä ja -muotoisuutta sekä tasa-arvoistavan rutiinirakentamisen ohella myös laadukasta suunnittelua. Esimerkiksi aikakauden teollisuusrakentaminen tuotti monia täysosumia, ja pelkästään Valion tuotantolaitokset ansaitsisivat oman tutkimuksensa.
Myös vapaa-aikaan liittyvä rakentaminen 1970-luvulla on laaja ilmiökenttä, joka synnytti niin modernismin huippuja (esim. hotellirakentaminen) kuin uusia ”muoteja” (kelohirsiarkkitehtuuri) ja kiinnostavia kokeilujakin. Sakraalirakentamisessa matka Kouvolan keskuskirkon anonyymistä teräskonstruktivismista Malmin kirkon historiasta surutta lainailevaan punatiiliarkkitehtuuriin on makrokosmos mikrokosmoksessa.
1970-luvun erityispiirteenä voi pitää korostunutta yhteiskunnallistumista, joka heijastui myös rakennettuun ympäristöön. Arkkitehtuurin estetiikka painui taka-alalle demokraattisuuden, tasa-arvon ja muiden yhteiskunnallisesti sävytettyjen arvojen puristuksessa. Tavoite oli luoda hyvän arjen rakenteita kaikille. Tästä konkreettisin esimerkki on aikakauden lähiörakentaminen, joka oli laajamittaisempaa ja määrällisesti suurempaa kuin koskaan aiemmin Suomessa.
50 vuoden perspektiivillä voi myös todeta, että 1970-luvulla arkkitehtuurikeskusteluun nousi useita teemoja, jotka ovat aivan tätä päivää. Luonnonvarojen rajallisuuden ymmärrys ja öljykriisi synnyttivät ekologisen rakentamisen ensimmäiset kokeilut. Purkamisen ylilyönnit vaikuttivat keskeisesti rakennussuojelun lainsäädännön ja käytäntöjen kehittymiseen. Täytyy vain toivoa, että nykyviisaudessa emme vaadi vanhoja syntejä yksisilmäisesti tilille ja päädy harkitsemattomiin purkupäätöksiin 1970-luvun rakennuskannan osalta.
1970-luvun tulevaisuus?
Arkkitehtuurimuseon 1970-lukuteemavuosi ei tietenkään yksin voi tyhjentää koko pajatsoa. Toivomme kuitenkin, että se osaltaan toimii herättäjänä ja kannustaa 1970-luvun rakennetun ympäristön, arkkitehtuuriperinnön ja siihen liittyvien ilmiöiden laajempaan tarkasteluun esimerkiksi inventointien, opinnäytteiden ja muun tutkimuksen kautta.
50 vuoden etäisyyden päästä voi myös hyvillä mielin todeta, että aikoinaan parjatut lähiöt ovat saamassa kunnianpalautuksen esimerkiksi ympäristöministeriön koordinoiman Lähiöohjelman kautta. Yksi iso ympäristön laatutekijä niissä on maisema-arkkitehtuuri, jolla oli keskeinen rooli aikakauden lähiöiden suunnittelussa.
Betoniunelmia – ja muita näkökulmia 1970-luvun arkkitehtuuriin -näyttely on esillä Arkkitehtuurimuseossa 17.5.–15.10.2023.
Tutkimusjulkaisu Murrosten vuosikymmen. Arki, aatteet ja arkkitehtuuri 1970-luvun Suomessa on saatavilla 16.5.2023 alkaen Arkkitehtuurimuseon kirjakaupasta.
Arkkitehtuurimuseon 1970-luku levittäytyy Finnan kautta myös valtakunnallisesti, ja jalkautuu opastettuina kaupunkikierroksina Itä-Pasilaan ja Vuosaareen, jossa museo järjestää 16. syyskuuta debattitapahtuman 1970-luvun hengessä.