1980- ja 1990-lukujen koulut – normisidonnaisuudesta monitoimitiloihin ja oppimisympäristöihin

Reino Tapaninen

Peruskouluun siirtymisen aika

Peruskoulu-uudistus toteutettiin Suomessa vaiheittain alkaen pohjoisesta Lapista 1972 ja saavuttaen Helsingin vuonna 1978.[1] Näin 1980-luvulle tultaessa peruskoulujärjestelmä oli käytössä koko maassa. Peruskoulu jakautui vuosituhannen vaihteeseen saakka kuusivuotiseen ala-asteeseen ja kolmevuotiseen yläasteeseen.

Suomessa elettiin 1980-luvun alkaessa taloudellista nousukautta, joka kesti koko vuosikymmenen.[2] Tämä näkyi myös koulurakentamisessa: koulurakennuskanta kasvoi tuolloin 277 uudella koululla.[3] Uusien peruskoulurakennusten rakentamista sekä opetustilojen muotoa ja sisältöä oli alettu ohjata 1970-luvulla opetusministeriön alaisen kouluhallituksen yleiskirjeillä ja suunnitteluohjeilla. Kouluhallitus oli valtion keskusvirasto, joka vastasi valtakunnallisesti koulu- ja kirjastoasioiden ohjaamisesta. Sen vastuualueeseen kuuluivat mm. yleisissä oppilaitoksissa annettavan opetuksen valvonta, koulujen rakentaminen, valtionosuuksien myöntäminen ja opetussuunnitelmien laatiminen.[4] Koulurakentamisen rahoitusjärjestelmän ylläpito, rahoituspäätösten teko ja rahoitettavien kouluhankkeiden suunnittelun ohjaus kuuluivat näin kouluhallituksen perustehtäviin.

Koulurakentamisen suunnitteluohjauksen taustaa

Koulurakentamista ohjattiin Suomessa valtion normaalihintapäätöksillä, yksikköhintamäärittelyllä ja normaalihintajärjestelmällä 1930-luvulta vuoteen 1992 saakka. Valtioneuvoston antamilla koulurakennuksia koskevilla normaalihintapäätöksillä määriteltiin valtionavustuksen saamisen edellytykset mm. eri tilojen ja niiden pinta-alojen osalta.[5] Hintamäärittely perustui koulu- ja kirjastorakentamisen keskimääräisiin, valtakunnallisiin toteutuneisiin kustannuksiin. Normaalihintajärjestelmä määritteli tällä tavoin erikokoisten ja ‑asteisten koulujen valtionosuuteen oikeuttavat tilat sekä niiden kustannustason.[6]

Kunta ei ollut oikeutettu saamaan valtionapua päätöksissä määritellyn tason eli normaalihinnan ylittävistä kustannuksista. Normaalihintapäätöstä uusittiin ja tarkistettiin muutaman vuoden välein, tilojen normaalihinnat tarkistettiin vuosittain. Valtioneuvoston päätöksessä vuonna 1984 siirryttiin tilakohtaiseen normaalihintajärjestelmään, jossa normaalihinnat oli ilmoitettu erikseen kullekin tilamitoitusperusteissa mainitulle huonetilalle. Järjestelmää voidaan pitää nykyaikaiseen kustannussuunnitteluun kuuluvan tavoitehintajärjestelmän alkeellisena esiasteena.

Valtion viranomaisena kouluhallitus hyväksyi hakemusten perusteella kouluhankkeelle valtionosuuden, hoiti sen maksatuksen ja hyväksyi pääpiirustustasoiset rakennussuunnitelmat sekä ohjasi suunnittelua. Koulut kehittyivät valtionosuusjärjestelmän myötä hyvin samanlaisiksi koko maassa, koska useimmat kunnat hakivat valtionosuutta koulurakentamista varten. Myös pelkästään kuntarahoitteisissa hankkeissa usein seurattiin normaalihintapäätöksen mukaista tilaohjelmaa.

Koulurakentamisen normaalihintajärjestelmän ja siihen perustuvan tilaohjelma-ajattelun mukainen suunnittelun ohjaus päättyi kouluhallituksen lakkauttamisen ja Opetushallituksen perustamisen myötä 1990-luvun alussa. Viimeinen normaalihintapäätös annettiin vuonna 1992, jonka jälkeen siirryttiin yksikköhintajärjestelmään, missä kullekin koulun tilalle oli määritelty neliömetrikohtainen hintataso eli yksikköhinta.

Vuonna 1993 valtionapuviranomaiseksi tuli opetusministeriö ja koulurakennusten suunnittelun ohjauksesta luovuttiin samoin kuin normaalihintajärjestelmästä. Tämän jälkeen yksikköhintoihin perustuva koulurakentamisen rahoitus oli hankkeen rakentamiseen myönnettyä valtionosuutta.[7]

Vuoden 1993 jälkeen koulurakentamisen suunnittelun ohjaus siirtyi kokonaisuudessaan koulutuksen järjestäjien vastuulle eli kunnille. Koulurakentamisen perusmitoituksen ohjeina kunnat käyttivät kuitenkin yhä lähes 2000-luvulle saakka vanhojen normaalihintapäätösten mukaisia tilaohjelmia niitä ehkä hieman varioiden. Pikkuhiljaa alettiin siirtyä kunnan ja koulun oman tarpeen mukaiseen tilamitoitukseen, joka oli enenevässä määrin yksilöllinen - sen myötä koulurakennusten sisältö ja arkkitehtuurin muodot monipuolistuivat.

Koulurakentamisen suunnitteluohjeet

Kouluhallituksen 1970-luvun lopulla julkaisemia ohjeita olivat mm. yleiskirjeet kouluterveydenhoitotilojen suunnittelusta (1978)[8], koulutontin suunnittelusta (1979)[9] ja koulujen rakentamisen taloudellisuuden edistämisestä (1979)[10]. 1980-luvulla julkaistiin yleiskirjeinä mm. teknisen työn[11], kotitalouden[12], tietotekniikan[13] ja tekstiilityön[14] tilojen suunnitteluohjeet. Yleiskirjeet lähetettiin lääninhallituksille, kunnanhallituksille ja koululautakunnille. Ne julkaistiin myös Rakennustietosäätiön KH-säännöstiedostosarjassa osana RT-kortistoa. Näin yleiskirjeet ohjasivat valtiorahoitteisen koulurakentamisen lisäksi myös kunnan kokonaan rahoittamaa koulurakentamista. Kouluhallituksessa oli Opetushallituksen perustamiseen saakka koulurakentamisen ohjauksesta ja rahoittamisesta vastaava yksikkö, jonka virkamiehistö koostui rakennusalan insinööreistä ja arkkitehdeista. Suunnitteluohjeiden laatimisessa kouluhallituksen virkamiehistöä avusti myös koulusuunnittelualan konsultteja ja asiantuntijoita.

Opetushallitus, opetus- ja kulttuuriministeriön alainen keskusvirasto, perustettiin vuonna 1991 kehittämisvirastoksi, johon aiemmin koulutuksen keskusvirastoina toimineet kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin.[15] Opetushallitus laati suunnitteluohjeita aineopetustiloille ja järjesti koulusuunnittelua koskevaa koulutusta kunnille ja suunnittelijoille. Opetushallituksen suunnitteluohjeet eivät olleet kouluhallituksen yleiskirjeiden tapaan koulujen rakentamista sääteleviä normeja, vaan neuvoa antavia ohjeita. Kouluhallituksen yleiskirjeitä tuli rakentamisen valtionavun saamisen ehtona noudattaa, kun taas Opetushallituksen suunnitteluohjeet ovat opastavia ohjeita, joita on laadittu mm. peruskoulun käsityön opetustiloja, kuvataiteen ja musiikin opetustiloja sekä kotitalouden opetustiloja varten.[16]

Koulujen ominaispiirteiden kehittyminen

1980-luvulla alettiin luopua 1970-luvulle tyypillisistä, osittain avoimista ns. hallikouluista, joissa saattoi olla suuri runkosyvyys ja osassa opetustiloista vain yläikkunat. Syyt olivat moninaiset: koulujen arkkitehtoninen ilme nähtiin ehkä yksiviivaisena ja arkisena, ja suora luonnonvalo alettiin katsoa välttämättömäksi jokaisessa opetustilassa. Opettajatkin ehkä vierastivat opetustilojen suurta avattavuutta: oman ryhmän työrauhan koettiin häiriintyvän.[17]

Siirryttäessä 1990-luvulle koulujen tilakonseptit alkoivat monipuolistua. Koulujen tilaohjelmaan alkoi tulla paikallisia painotuksia, ja mm. erityisopetuksen vaatimukset alkoivat näkyä koulujen tilatarpeissa. Samoin kouluun voitiin sijoittaa muita kunnallisia toimintoja, kuten päiväkoteja ja kirjastoja. Varsinkin suuremmista kouluista haluttiin muodostaa monitoimikeskuksia, jotka tarjoavat liikunta- ja kulttuuripalveluja myös kouluajan ulkopuolella iltaisin ja viikonloppuisin – idea koulusta monitoimitalona oli ollut osin nähtävissä jo 1970-luvulla.

1980-luvun kouluarkkitehtuurissa alkoi näkyä ns. Oulun kouluksi kutsutun arkkitehtuurin koulukunnan vaikutus, joka syntyi Oulun yliopiston arkkitehtiosastolla 1970-luvun puolivälissä.[18] Oulun koulukunta etsi vaihtoehtoja 1970-luvulla vallinneeseen modernistiseen arkkitehtuuriin. Edellisen vuosikymmenen tiukkaa järjestelmäarkkitehtuuria alettiin kaihtaa ja kouluympäristöistä pyrittiin löytämään lämpöä ja paikan henkeä. Koulukunnan edustajista varsinkin arkkitehti Heikki Taskinen loi uutta koulurakennusten ilmettä verrattuna aiempaan 1960- ja 1970-lukujen rationalistiseen kouluarkkitehtuuriin, mikä ilmeni mm. vapaasti polveilevina rakennusmassoina, luokkahuoneiden reunustamina koulujen sisäkatuina ja kaltevina kattopintoina. Aineopetustilojen, kuten luonnontieteiden, käsityön ja taiteiden opetustilojen luonne ja sisältö moninaistuivat ja tilojen koko kasvoi työmenetelmien ja käytettävien laitteiden ja koneiden monipuolistuessa. Myös oppiaineiden yhteistyö lisääntyi, mikä näkyi tilojen ryhmittelyssä ja yhteiskäyttöisyydessä.

Rakennusmateriaaleiksi yleistyivät julkisivuissa punatiili ja maalattu puu, sekä runsas tiilipintojen käyttö myös koulujen sisäarkkitehtuurissa. Käsityövaltaisuus korostui julkisivujen ja yksityiskohtien käsittelyssä 1970-luvulla esiintyneen elementtirakentamisen sijaan. Oulun koulukuntaa vastaava kouluarkkitehtuurin vapautuminen näkyi mm. helsinkiläisten arkkitehtien Timo Airaksen ja Kari Järvisen useissa kouluhankkeissa, joissa samoin leimallisina piirteinä olivat kaltevat kattopinnat, tiiliset julkisivut ja sisäkadut. Myös koulurakennusten detaljointi rikastui, mikä näkyi mm. huolellisesti toteutetuissa yksityiskohdissa, kuten ovenkahvoissa. Itse opetustilojen koko ja muoto kalustuksineen noudattivat perinteistä suljettujen luokkahuoneiden muodostamaa sarjaa, vaikka tiloja yhdistävät käytävät olivat vaihtelevan polveilevia ja rikkaasti detaljoituja.

Arkkitehtien Ulla ja Lasse Vahtera Vihdissä sijaitseva Pappilanpellon ala-asteen koulu (1995) edusti suorakulmaisia ja kaarevia rakennusmassoja yhteen kokoavaa arkkitehtuuria, jossa korkean aulan osana oleva auditorio antaa jo viitteitä tulevina vuosikymmeninä suosituksi tulevasta ratkaisusta: opetustilana käytettävä leveä avoporras sijaitsee vapaasti osana koulun päätilaa. Koulun rakenteet koostuvat betoni- ja teräsrakenteista, julkisivut ovat paljasta betonia, teräslevyä tai maalattua vaneria.

Kuvat 6-7

Kohti suurempia kouluja

Vuosien 1980–2000 välillä koulujen valtakunnallisessa kokonaismäärässä on havaittavissa muutos kohti suurempia kouluyksiköitä ja kyläkoulujen vähenemistä. Pieniä kyläkouluja (kaksi opettajaa, 40–60 oppilasta) alettiin sulkea ja toiminta siirtää kuntakeskuksessa olevaan suurempaan kouluyksikköön koulukuljetuksin. Koska koulutiloja koskeva normitus oli lopetettu, alettiin 1990-luvun lopussa lisätä käyttäjien osallistumista koulun tilaohjelman laatimiseen. Tällä tavoin koulun huonetilaohjelma voitiin räätälöidä yksilöllisemmin koulun tarpeisiin osana koulurakennuksen hankesuunnitelmaa.

Normaalihintaan perustuneet koulurakentamisen tehokkuusluvut säilyivät kuitenkin koulutilojen tehokkuuden arviointikohteena. Esimerkiksi koulun bruttoalan ja hyötyalan suhteen tuli olla välillä 1,42…1,45. Alarajan alle sijoittuva tehokkuusluku kieli ylitiukasta tilasuunnittelusta, kun taas ylärajan ylimenevän tehokkuusluvun katsottiin kertovan tilasuunnittelun ehkä liiallisestakin väljyydestä. Samoin koulun liikenne- eli käytävätilat katsottiin riittäviksi, jos käytäväprosentti oli enintään 25 % koulun hyötypinta-alasta. Tämä koulun tehokkuuslukutarkastelu on säilynyt näihin päiviin saakka.

Kouluarkkitehtuurikilpailujen merkitys

Vuosina 1980–1999 järjestettiin muutamia yleisiä, kaikille suunnittelijoille avoimia kouluarkkitehtuurikilpailuja, kuten Huhtaharjun yläasteen ja aivovauriolasten koulun suunnittelukilpailu (1981)[19], Kiimingin lukion, pääkirjaston ja vapaa-aikakeskuksen arkkitehtuurikilpailu (1985)[20], Soinisen koulun yleinen arkkitehtuurikilpailu (1994)[21], Ruusutorpan koulun yleinen suunnittelukilpailu (1997)[22] ja Aurinkolahden peruskoulun yleinen arkkitehtuurikilpailu (1999)[23].

Koulusuunnittelukilpailujen tavoitteissa alkoi korostua ajatus koulusta monitoimi- ja vapaa-aikakeskuksena. Tilaohjelmiin voitiin yhdistää liikunta- ja kirjastotoimen tiloja (Kiimingin lukio, pääkirjasto ja vapaa-aikakeskus). Koulun ulkopuolisessa käytössä olevien tilojen tuli muodostaa rakennuksen sisälle tilakokokonaisuus, joka voidaan esimerkiksi iltakäytössä täydellisesti erottaa koulun muista tiloista (Ruusutorpan koulu). Soinisen koulun (nykyisin Pukinmäenkaaren peruskoulu) suunnitteluohjeissa korostui solukouluperiaate: opetustilat tuli järjestellä kotisoluiksi ja työpajatilat yhdeksi soluksi, lisäksi kirjaston tuli muodostua koulun sydämeksi. Koulusuunnittelussa alkoivat heijastua myös Englannin, Tanskan ja Ruotsin uudet kouluesimerkit, joissa esiintyi avoimempia ja toisiinsa yhdistettäviä opetustiloja.

Huhtaharjun koulukilpailun ehdotusten määrä oli 20 kpl, jonka jälkeen osallistujien määrä alkoi kasvaa: pankin räjäytti Soinisen koulun kilpailu, johon tuli 182 ehdotusta. 1980-luvun alkuvaiheen ehdotuksissa oli vielä nähtävissä kouluhallituksen normaalihinta-ajattelun mukaista tilatehokkuuden korostumista ja samanlaisina toistuvia luokkahuoneita, mutta toisaalta myös vapaamuotoisia ja polveilevia käytäviä katumaisine piirteineen. Varsinkin Soinisen koulukilpailun voittanut ehdotus ”Lasten kaupunki” muutti käsityksen suoraviivaisesta koulurakennuksesta mahdollistaen koulurakennuksen muutoksen myös amebamaiseksi hahmoksi soluauloineen, sisäpihoineen ja elävine käytävineen.

Soinisen koulun sisätiloja. Kuva: Jussi Tiainen.

Kouluarkkitehtuurin kehityksen 1990-luvulla katsottiin olevan yhtenä syynä vuonna 2000 Suomen menestykseen PISA-tutkimuksessa, joka määräajoin mittaa koulutuksen tilaa ja tuloksia sekä koulun ulkopuolella tapahtuvaa oppimista kansainvälisessä vertailukehyksessä.

Arkkitehtuurikilpailut vaikuttivat koulujen arkkitehtuurikonseptiin sekä tilalliseen ja toiminnalliseen ajatteluun. Kouluarkkitehtuurikilpailujen suosio ja määrä kasvaa edelleen. Kaikille suunnittelijoille avoimia kilpailuja ja kutsukilpailuja järjestetään vuosittain, ja avoimissa kilpailuissa ehdotusten määrä saavuttaa yleensä vähintään sata ehdotusta.

Uusia avoimia oppimisympäristöjä

Heinävaaran koulu Kiihtelysvaarassa (nykyisin Joensuuta) käynnisti valmistuessaan vuonna 1999 laajan keskustelun avoimista oppimisympäristöistä.[24] Koulu rakennettiin osana Paavo Lipposen I hallituksen aikaista Puun Aika -kampanjaa 1998–1999.

Koulu toteutettiin kokonaan puurakenteisena nopealla, aikaa ja materiaalia säästävällä platform frame -rakennustekniikalla[25], joka Suomessa oli vielä täysin uutta. Toiminnallisesti koulu toi uutta ajattelua koulujen tilakonseptiin, jossa 1990-luvulla vielä suosittiin sisäkatujen varsille sijoitettuja, suljettuja opetustiloja: Heinävaaran koulu suunniteltiin täysin avoimeksi oppimisympäristöksi. Opetustilat sijaitsivat rakennuksen keskellä olevan yhteistoiminnallisen oppimisympäristön ja kunnan sivukirjaston molemmilla sivustoilla, ilman rajoittavia seiniä. Koulussa vieraili sen valmistuttua runsaasti rakennusalan asiantuntijoita ja opettajia saamassa vaikutteita omiin koulukohteisiinsa. Muutaman käyttövuoden jälkeen koulussa ilmenneitä ääniongelmia yritettiin ratkaista lisäämällä katto- ja seinäpintoihin ääntä vaimentavia rakennuslevyjä. Kokonaan avoimen oppimisympäristön periaatteesta luovuttiin ääniongelmien korjauksista huolimatta. Sittemmin Heinävaaran koulua on laajennettu yläkoulun tiloilla ja alakoulurakennuksen opetustiloja on osittain erotettu väliseinillä toisistaan ja koulun keskellä olevasta avoimesta oppimisympäristöstä.

Koulujen kalustaminen ja varustaminen

Koulujen opetustilat kalustettiin 1980-luvulla kouluhallituksen suunnitteluohjeiden mukaisesti. Yleiskirjeellä ohjeistettiin peruskoulujen ja lukioiden kalustamista ja varustamista (1982)[26]. Erikokoisissa yleisopetustiloissa irtokalustus koostui yleensä samanlaisista oppilastyöasemista eli pulpeteista ja opettajan työpisteestä, jotka varsinkin perusryhmän eli 32 oppilaan opetustilassa noudattivat frontaaliopetuksen periaatetta. Tässä kalustusjärjestyksessä oppilaat istuivat yksittäin rintamasuunta opettajaan ja tauluseinään päin. Erillinen opettajan koroke eli kateederi oli jäänyt jo ennen 1980-lukua pois opetustilan eli luokkahuoneen vakiosuunnitteluperiaatteesta, mikä mahdollisti myös opetustilanteen tarvittaessa vaatiman vapaamman kalustusjärjestelyn. Perusryhmän opetustilan vakiovarustukseen kuului liitutaulun lisäksi mahdollisesti myös valkotaulu, kuulutusjärjestelmä, piirtoheitin ja televisio.

Kouluhallitus ohjeisti tietotekniikan opetustilojen suunnittelua yleiskirjeellä (1986)[27]. Tietotekniikan opetusta annettiin vielä 1990-luvulla erityisissä tietotekniikan opetustiloissa, jotka jakaantuivat erilliseen valmistelutilaan ja varsinaiseen opetustilaan. Tietokoneiden käyttö opetuksessa ja oppilaiden itsenäisessä työskentelyssä alkoi yleistyä vasta 1990-luvun loppupuolella, kun tietokonepisteitä alettiin sijoittaa mm. koulujen kirjastotiloihin.

Koulujen rakennustekniikasta

Koulurakennusten runkosuunnittelu pysyi periaatteeltaan vastaavana kuin 1970-luvulla. Suurempien ja yli kaksikerroksisten koulujen rakennusrunko tehtiin useimmiten betonirakenteisena, joko elementti- tai paikallavalettuina rakenteina. Paikallisuuden merkitys alkoi korostua myös kantavina puurakenteina ja puisina julkisivu- ja sisäverhoiluina sekä paikallamuurattuina ulko- ja sisäseininä.

Rakennusaikana käytettiin sääsuojausta vain harvoin, joten monet 1980-luvun suuretkin koulurakennukset on jouduttu myöhemmin purkamaan rakennusaikana puuttuneen sääsuojauksen ja rakenteiden kostumisen vuoksi. Esimerkiksi 1980-luvulla rakennetut Siilinjärven Kuuslahden koulu, Espoon Kilon koulu, Helsingin II Konalan ala-asteen koulu ja Helsingin Kannelmäen Pelimannin koulu. Purettujen koulurakennusten tilalle on useimmiten rakennettu uusi koulurakennus tai väliaikainen ns. moduulikoulu. 1980- ja 1990-luvuilla Suomen rakentamismääräyskokoelmassa alettiin kiinnittää huomiota mm. koulurakennusten äänieristykseen, esteettömyyteen, turvallisuuteen ja energiansäästöön.

Taide kouluissa

Taiteen merkitys koulujen arkkitehtuurin osana on aina ollut tärkeä. Maalaukset ja reliefit, varsinkin osana koulurakennusten julkisivua, ovat kuuluneet koulujen taidehankintoihin. 1980- ja 1990-luvuilla taiteen luonne koulurakennuksissa muuttui enenevässä määrin osaksi rakennusta. Maalaus tai mosaiikkityö on ehkä toteutettu kiinteänä osana koulun julkista tilaa kuten aulaa tai ruokasalia, ja tiilireliefi on muurattu osaksi koulun julkisivua. Monessa kunnassa osa rakennuskustannuksista (0,5…2 %) alettiin kiinnittää kouluympäristön taidehankintoihin sisä- tai ulkotiloissa, kuten ympäristörakenteina tai veistoksina koulun pihalla tai seinämaalauksina koulun sisällä.

Antti Nordinin (s. 1960) veistos Flai-Flai oli kiipeilyintoisten lasten suosiossa. Vaikka teos etäisesti muistuttaakin jättimäisiä rakennuspalikoita, sopeutui se erinomaisesti ympäristöönsä ja lapset pystyivät piiloutumaan veistoksen sisälle sen keskellä olevaan ”pesään”. Veistos on maalattua terästä ja se pystytettiin vuonna 1990. Teos poistettiin koulurakennuksen purkamisen yhteydessä vuonna 2019.

Huomio koulupihoihin

Kouluhallitus oli julkaissut v. 1979 Peruskoulun tontin suunnitteluohjeet[28], joita tuli käyttää suunnittelun apuvälineenä kaavoituksessa, kouluohjesääntöä laadittaessa ja peruskoulun uudis- tai lisärakennushankkeen suunnittelussa. Suunnitteluohje, joka jaettiin yleiskirjeenä lääninhallituksille ja kaikille kunnille, sisälsi mm. mitoitusohjeet koulutontille ja välituntipihalle sekä ns. perushintaisen ja valtionosuuteen oikeuttavan pihan kalustus- ja varustustason. Normaalihintajärjestelmän poistuttua koulupihojen merkitys osana koulun oppimisympäristöä alkoi tulla tärkeäksi, ja pihojen materiaalit, istutukset ja varusteet monipuolistuivat. Kouluhallituksen yleiskirjeohjeet eivät enää määritelleet koulutonttien ja -pihojen kokoa, vaan tontin ja koulun piha-alueen koko perustui kunnan paikalliseen asemakaavalliseen mitoitukseen. Opetushallitus järjesti 1990-luvulla kaksi yleistä koulupihojen perusparannuskilpailua, joihin talkootöiden tuloksena osallistui kymmeniä kouluja ja ammattioppilaitoksia. Koulujen pihojen käyttö laajeni pelkästään liikunnan ja välituntioleskelun tarpeista monipuoliseksi oppimisympäristöksi, jossa voi olla erilaisia paikkoja ja alueita varusteineen, luonnonympäristöineen, istutuksineen ja taideteoksineen kaikkien oppiaineiden käyttöön.

Espoolainen Mankkaan peruskoulu sijaitsee kallioisessa ja vehreässä luonnonympäristössä, joka on säilytetty lähestulkoon koskemattomana. Pihalle on sijoitettu metallinen aurinkokello, joka on samalla sekä luonnontieteellinen havaintoväline että ympäristötaideteos.

Lopuksi

Koulurakennusten kokonaismäärä väheni selvästi 1980- ja 1990-luvuilla verrattuna 1950-luvun huippuvuosiin, jolloin koulujen määrä Suomessa oli suurimmillaan. Kyläkouluja lakkautettiin ja koulutoiminta keskitettiin usein kunnan keskuskouluihin, joiden koko kasvoi. Pienien kyläkoulujen lakkauttamista perusteltiin keskuskoulujen monipuolisemmalla opetustarjonnalla ja opetustilojen varustelulla. Kuntien uusia ja suuria keskuskouluja varten alettiin järjestää lisääntyvässä määrin koulusuunnittelukilpailuja, jotka nähtiin keinona uudistaa kouluarkkitehtuuria ja koulua oppimisympäristönä. Koulujen rakentaminen väheni kuitenkin tasaisesti 1970-luvun lopulta alkaen. Kun viisivuotisjaksolla 1980–1984 uusia yleissivistäviä kouluja rakennettiin vielä 139, niin 1995–1999 rakennettiin enää 81 uutta koulurakennusta.[29]

Kirjoittaja

Arkkitehti Reino Tapaninen on toiminut Opetushallituksen yliarkkitehtina v. 1995–2020. Tätä ennen hän on työskennellyt yksityisarkkitehtina v. 1980–1995 ja on suunnitellut useita koulurakennuksia ja päiväkoteja eri puolille Suomea. Vuodesta 2020 Reino Tapaninen on työskennellyt konsulttina tehden kunnille erilaisia koulutiloihin liittyviä selvityksiä ja arviointeja.

Lähteet

Espoon Ruusutorpan koulun yleinen suunnittelukilpailu 1997. Arkkitehtuurikilpailuja 7/1997. Arkkitehti-lehden irtoliite 4/1997.

FCG Konsultointi Oy 2020. Terveet tilat 2028: Yleissivistävien oppilaitosrakennusten nykytilaselvitys. Helsinki: Opetushallitus, 2020.

Helsingin Aurinkolahden peruskoulun yleinen arkkitehtuurikilpailu 1999. Arkkitehtuurikilpailuja 8/1999. Arkkitehti-lehden irtoliite 6/1999.

Helsingin Soinisen koulun yleinen arkkitehtuurikilpailu 1994. Arkkitehtuurikilpailuja 5/1994. Arkkitehti-lehden irtoliite 5–6/1994.

Jyväskylän kaupungin Huhtaharjun yläasteen ja aivovauriolasten koulun suunnittelukilpailu 1981. Arkkitehtuurikilpailuja. Arkkitehti-lehden irtoliite 3/1981.

Kiimingin lukion, pääkirjaston ja vapaa-aikakeskuksen arkkitehtuurikilpailu 1985. Arkkitehtuurikilpailuja. Arkkitehti-lehden irtoliite 5/1985.

Kouluhallitus 1982. Peruskoulujen ja lukioiden ensikertainen kalustaminen ja varustaminen. Yleiskirje n:o Y68/1982.

Kouluhallitus 1979. Peruskoulujen rakentamisen taloudellisuuden edistäminen. Yleiskirje n:o Y3047/1979.

Kouluhallitus 1985. Peruskoulun kotitalouden opetustilojen suunnitteluohjeet. Yleiskirje n:o 7/1985.

Kouluhallitus 1982. Peruskoulun teknisen työn opetustilojen suunnitteluohjeet. Yleiskirje n:o Y54/1982.

Kouluhallitus 1988. Peruskoulun tekstiilityön opetustilat. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1988.

Kouluhallitus 1986. Peruskoulun tietotekniikan opetustilojen suunnitteluohjeet. Yleiskirje n:o 41/1986.

Kouluhallitus 1979. Peruskoulun tontin suunnitteluohjeet. Yleiskirje n:o Y3045/1979.

Kouluhallitus 1978. Peruskoulurakennuksen kouluterveydenhoitotilojen suunnitteluohjeet. Yleiskirje n:o Y2910/1978.

Nikula, Riitta 2005. Suomen arkkitehtuurin ääriviivat. Helsinki: Otava, 2005.

Opetushallitus 2023. Suunnitteluopas. Verkkosivu. https://www.oph.fi/fi/haku?keyword=suunnitteluopas

Pitkänen, Sakari 1991. Yksikköhintajärjestelmä opetusministeriön alaisessa rakentamisessa. Kouluhallituksen rakennustoimiston päällikkö Sakari Pitkäsen julkaisematon muistio.

Rakennustieto. n.d. Tietoväylä. Kortistot. Koulut. Verkkosivu. https://kortistot.rakennustieto.fi/search?query=koulut

Rouvinen, Juhani – Turkki, Antero 2018. Wooden School of Tomorrow. Kiihtelysvaara: Utopoint, 2018.

Tapaninen, Reino 2000. Kouluarkkitehtuurin kehitys 1900-luvulla. Teoksessa: Kulttuuriympäristö – tutki ja opi. Jyväskylä: Museovirasto ja Opetushallitus, 2000.

Wikipedia. n.d. Framing (construction). Verkkosivu. https://en.wikipedia.org/wiki/Framing_(construction)

Wikipedia. n.d. Kouluhallitus. Verkkosivu. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kouluhallitus

Wikipedia. n.d. Opetushallitus. Verkkosivu. https://fi.wikipedia.org/wiki/Opetushallitus

Wikipedia. n.d. Peruskoulu Suomessa. Verkkosivu. https://fi.wikipedia.org/wiki/Peruskoulu_Suomessa

Wikipedia. n.d. Suomi 1980-luvulla. Verkkosivu. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_1980-luvulla#Talousel%C3%A4m%C3%A4

Viitteet

[1] Wikipedia: Peruskoulu Suomessa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Peruskoulu_Suomessa

[2] Wikipedia: Suomi 1980-luvulla. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_1980-luvulla#Talousel%C3%A4m%C3%A4

[3] FCG Konsultointi Oy: Terveet tilat 2028: Yleissivistävien oppilaitosrakennusten nykytilaselvitys, 2020. Sivu 19.

[4] Wikipedia: Kouluhallitus. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kouluhallitus

[5] Pitkänen 1991. Vuonna 1932 annettiin valtioneuvoston päätös yleisistä perusteista, joita noudattaen kouluhallituksen oli vahvistettava kansakoulurakennusten piirustukset ja työselitykset sekä määrättävä ne normaalihinnat, joita ylittävistä rakennuskustannuksista kunta ei ollut oikeutettu saamaan valtionapua. Edellä mainitussa vuoden 1932 normaalihintapäätöksessä oli annettu ohjeita mm. alakansakoulun ja yläkansakoulun tilojen pinta-aloista, leveyksistä, pituuksista ja tilan korkeudesta. Päätöksessä lisäksi annettiin erikseen alakansakoulun ja yläkansakoulun opettajattaren asunnon pinta-alat ja erikseen yläkansakoulun miesopettajan asunnon pinta-alat.

[6] Pitkänen 1991.

[7] Vuonna 2007 valtionapuviranomaiseksi tulivat aluehallintovirastot. Vuosina 2011–2014 koulurakentamisen rahoitus muuttui harkinnanvaraiseksi valtionavustukseksi valtion budjetissa olleen määrärahan puitteissa, ja yksikköhintajärjestelmästä luovuttiin.

[8] Kouluhallitus: Peruskoulurakennuksen kouluterveydenhoitotilojen suunnitteluohjeet, 1978.

[9] Kouluhallitus: Peruskoulun tontin suunnitteluohjeet, 1979.

[10] Kouluhallitus: Peruskoulujen rakentamisen taloudellisuuden edistäminen, 1979.

[11] Kouluhallitus: Peruskoulun teknisen työn opetustilojen suunnitteluohjeet, 1982.

[12] Kouluhallitus: Peruskoulun kotitalouden opetustilojen suunnitteluohjeet, 1985.

[13] Kouluhallitus: Peruskoulun tietotekniikan opetustilojen suunnitteluohjeet, 1986.

[14] Kouluhallitus: Peruskoulun tekstiilityön opetustilat, 1988.

[15] Wikipedia: Opetushallitus. https://fi.wikipedia.org/wiki/Opetushallitus. Opetushallitus on kehittämisvirasto, jonka tehtävänä on kehittää koulutusta kaikilla opetusasteilla alkaen varhaiskasvatuksesta toisen asteen koulutuksen saakka. Opetushallituksen ainoa viranomaistehtävä on laatia varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja lukio-opetuksen perusteet, joita toiminnan järjestäjän on noudettava laadittaessa paikallisia toimintaa koskevia opetussuunnitelmia. Sama viranomaistehtävä sisältyy ammatillisille oppilaitoksille laadittaviin ammattitutkintojen perusteisiin. Viraston perustamisesta lähtien vuonna 1991 Opetushallituksen tehtävät muuttuivat koulurakentamisen viranomaisohjauksesta koulurakentamisen kehittämis- ja neuvontatehtäviin, muotona mm. suunnitteluohjeiden laadinta eri aineopetustiloille sekä koulusuunnittelua koskevien koulutustilaisuuksien järjestäminen kunnille ja suunnittelijoille.

[16] Opetushallitus: Suunnitteluopas, 2023. https://www.oph.fi/fi/haku?keyword=suunnitteluopas. Rakennustietosäätiö on myös julkaissut vuonna 2019 koulusuunnittelua koskevan RT-ohjekorttisarjan, jonka laatimisessa Opetushallitus on ollut mukana, ks. Rakennustieto: https://kortistot.rakennustieto.fi/search?query=koulut

[17] Tapaninen 2000, 90.

[18] Nikula 2005, 174–176.

[19] Arkkitehtuurikilpailuja: Jyväskylän kaupungin Huhtaharjun yläasteen ja aivovauriolasten koulun suunnittelukilpailu, 1981.

[20] Arkkitehtuurikilpailuja: Kiimingin lukion, pääkirjaston ja vapaa-aikakeskuksen arkkitehtuurikilpailu, 1985.

[21] Arkkitehtuurikilpailuja: Helsingin Soinisen koulun yleinen arkkitehtuurikilpailu, 1994.

[22] Arkkitehtuurikilpailuja: Espoon Ruusutorpan koulun yleinen suunnittelukilpailu, 1997.

[23] Arkkitehtuurikilpailuja: Helsingin Aurinkolahden peruskoulun yleinen arkkitehtuurikilpailu, 1999.

[24] Rouvinen – Turkki 2018. Kunnan edustajat vierailivat Helsingissä kesällä 1997 kuuntelemassa koulurakennusseminaaria, jossa luennoitsijana oli amerikkalainen arkkitehti Bruce A. Jilk Cuningham Group -nimisestä arkkitehtitoimistosta. Tapaaminen johti kunnan edustajien vierailuun USA:ssa, jolloin arkkitehtitoimiston kanssa pian tehtiin toimeksianto puurakenteisen alakoulurakennuksen suunnittelusta Heinävaaraan. Arkkitehtitoimisto nimesi arkkitehti Judith P. Hoskensin tehtävän projektiarkkitehdiksi ja Kiihtelysvaaran kunta taas arkkitehti Antero Turkin kohteen suomalaiseksi yhteysarkkitehdiksi.

[25] Wikipedia: Framing (construction). https://en.wikipedia.org/wiki/Framing_(construction). Platform frame -rakennustekniikka on nykyään tavallinen puurakennemenetelmä, jossa esimerkiksi seinän puurunko kootaan valmiiksi lattialla ja nostetaan koottuna pystyyn.

[26] Kouluhallitus: Peruskoulujen ja lukioiden ensikertainen kalustaminen ja varustaminen, 1982.

[27] Kouluhallitus: Peruskoulun tietotekniikan opetustilojen suunnitteluohjeet, 1986.

[28] Kouluhallitus: Peruskoulun tontin suunnitteluohjeet, 1979.

[29] FCG Konsultointi Oy: Terveet tilat 2028: Yleissivistävien oppilaitosrakennusten nykytilaselvitys, 2020. Sivu 19.

×