Mistä Suomi sai virtaa?

Karl-Erik Michelsen

Suomen energiajärjestelmä koostuu energian tuotannosta, siirrosta ja kulutuksesta. Järjestelmän tehtävänä on turvata energian riittävä saanti vuorokauden jokaisena hetkenä ja vuoden jokaisena päivänä. Sähkön tuotanto perustuu vesivoimaan, ja sitä on täydennetty 1950- ja 60-luvuilla fossiilisia polttoaineita sekä puuta käyttävillä lämpövoimalaitoksilla. Ne tuottavat sekä lämpöä että sähköä. Sähkön kulutuksen nopeaa kasvua on täytetty 1980-luvulta lähtien myös ydinvoimalla. Energiakriisi 1970-luvulla ja 1990-luvulla tunnistettu uhkaava ilmastokriisi ovat pakottaneet vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja siirtymään uusiutuviin energiamuotoihin, erityisesti tuuli- ja aurinkovoimaan. Suomi ei ole omavarainen energian suhteen, vaan energiaa tuodaan rajat ylittävillä siirtoyhteyksillä Venäjältä, Virosta, Ruotsista ja Norjasta. Tämän vuosituhannen alussa tuontienergian osuus kokonaiskulutuksesta on noin viidennes.

Sähkön tuotanto perustuu vesivoimaan, ja sitä on täydennetty 1950- ja 60-luvuilla fossiilisia polttoaineita sekä puuta käyttävillä lämpövoimalaitoksilla. Ne tuottavat sekä lämpöä että sähköä. Sähkön kulutuksen nopeaa kasvua on täytetty 1980-luvulta lähtien myös ydinvoimalla. Energiakriisi 1970-luvulla ja 1990-luvulla tunnistettu uhkaava ilmastokriisi ovat pakottaneet vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä ja siirtymään uusiutuviin energiamuotoihin, erityisesti tuuli- ja aurinkovoimaan. Suomi ei ole omavarainen energian suhteen, vaan energiaa tuodaan rajat ylittävillä siirtoyhteyksillä Venäjältä, Virosta, Ruotsista ja Norjasta. Tämän vuosituhannen alussa tuontienergian osuus kokonaiskulutuksesta on noin viidennes.

Energia ja moderni teollinen yhteiskunta

Energian tuotanto, siirto, jakelu ja käyttö ovat strateginen osa modernia teollista yhteiskuntaa. Vaikka koko ihmiskunnan historian ajan energiaa on tuotettu ja käytetty, sen rooli yhteiskunnan elintärkeänä infrastruktuurina on korostunut viimeksi kuluneen reilun vuosisadan aikana. Modernissa teollisessa yhteiskunnassa energiaa tarvitaan lämmitykseen, valaistukseen sekä koneiden ja laitteiden voimanlähteeksi. Koska energiaa on vaikea varastoida, sen tuotanto-, siirto- ja jakelujärjestelmä palvelee yhteiskuntaa reaaliajassa eli energiaa on saatavissa kulutusta vastaava määrä vuorokauden kaikkina hetkinä ja vuoden jokaisena päivänä. Jos energiajärjestelmään tulee häiriöitä, ne aiheuttavat välittömästi ongelmia yhteiskunnan toiminnoissa. Energiapula hidastaa yhteiskunnan kehitystä, kun taas toisaalta riittävä, edullinen ja luotettava energian saanti vauhdittaa taloudellista kasvua ja kohentaa hyvinvointia.⁽¹

Tässä artikkelissa tarkastellaan Suomen energiajärjestelmän kehitystä erityisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Rajaus kohdistaa tarkastelun aikakauteen, jolloin Suomi teollistui, kaupungit kasvoivat, yhteiskunnan rakenne uudistui ja nopea teknologinen kehitys kasvatti paineita energiajärjestelmän kehittämiselle. Pohjoinen sijainti pakottaa Suomen huolehtimaan asuntojen ja kiinteistöjen valaistuksesta ja lämmityksestä. 1900-luvun viimeinen puolisko on ollut sähkön aikakautta eli energiajärjestelmän tärkein tehtävä on tuottaa, siirtää ja jakaa yhä kasvava määrä sähköä kuluttajille.⁽²

Energiajärjestelmä on siten modernin teollisen yhteiskunnan sykkivä sydän. Sitä ei voi sammuttaa, eikä se siedä rytmihäiriötä. Tämä ehdoton vaatimus asettaa järjestelmän rakenteelle ja ylläpidolle suuria haasteita. Energiajärjestelmän perusta on rakennettu monipuoliseksi ja vahvaksi, jotta vuodenajat, sääolosuhteet sekä tuontipolttoaineiden saatavuus eivät horjuttaisi energian tuotantoa. Suomessa on suhteellisen runsaasti vesivoimaa sekä laajat metsä- ja turvevarat. Aurinkoenergiaa on myös runsaasti tarjolla keväällä ja kesällä, mutta rajoitetusti syksyllä ja talvella, jolloin energiankulutus on runsasta. Tuulienergiaa voidaan tuottaa pitkällä rannikkovyöhykkeellä, korkeilla tuntureilla ja alavilla mailla. Fossiiliset polttoaineet on tuotava maan rajojen ulkopuolelta, kuten myös ydinreaktoreissa käytettävä rikastettu uraani, jonka jalostusta säätelevät kansainväliset sopimukset. Lämmitykseen tarvittavaa energiaa saadaan voimalaitoksissa, jotka polttavat fossiilisia tai uusiutuvia polttoaineita ja siirtävät lämpöä kaukolämpöverkostojen kautta kotitalouksille ja alueen kiinteistöille. Prosessiteollisuudessa syntyvä hukkalämpö sekä yhdyskuntajätteen polttaminen ovat myös tärkeitä lämmitys- ja sähköenergian lähteitä.

Sähkön siirtoa varten tarvitaan koko maan kattavaa voimansiirtoverkostoa. Suomen kantaverkkoa on rakennettu 1920-luvulta lähtien ja rakentaminen jatkuu edelleen. Tällä hetkellä kantaverkon kokonaispituus on noin 14 000 kilometriä. Siitä haarautuu jakeluverkkoja, jotka siirtävät sähköä maakuntiin. Sähköverkon kokonaispituus on siten lähes 350 000 kilometriä. Suomessa on vuonna 2022 yhteensä 124 vesivoimalaitosta, 12 kivihiilivoimalaitosta ja viisi ydinvoimalaitosta. Sen lisäksi on 33 monipolttoainevoimalaitosta, yhdeksän tuulipuistoa ja yli 30 paikallista aurinkovoimalaa. Suomi tuo lisäksi 1900-luvun lopulla rakennettujen siirtolinjojen kautta sähköä Venäjältä, Baltiasta, Ruotsista ja Norjasta.

Suomi sähköistyi 1900-luvulla ja tavoitteena on ollut ulottaa sähköverkko koko laajan valtakunnan alueelle. Kantaverkon pituus on tänä päivänä noin 14000 kilometriä ja sitä täydentää lähes 8000 kilometriä alue- ja jakeluverkkoja. Kuva: Suomen kantaverkko. Sähköverkot-Energiateollisuus.

Sähköjärjestelmään on investoitu sadan vuoden aikana valtavia pääomia. Siihen on samalla sisäänrakennettu voimakkaita poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia odotuksia. Energian avulla voidaan ohjata yhteiskunnan kehitystä, edistää elinkeinoja ja tuottaa kansalaisille turvallisuutta ja viihtyvyyttä. Toisaalta energia, sen saatavuus, hinta ja toimitusvarmuus synnyttävät poliittisia ja taloudellisia paineita, jotka voivat horjuttaa yhteiskuntarauhaa ja luoda kansainvälisiä jännitteitä. Energia on siten moderneille teollisille yhteiskunnille elintärkeä asia, jota ei voi sivuuttaa, kun puhutaan yhteiskunnan taloudellisesta, ekologisesta ja poliittisesta hyvinvoinnista.

Rautarouva ja teollisuuden kantaverkko

Suomessa oli 1900-luvun alussa teollisuutta, mutta se oli hajaantunut eri puolille maata raaka- ja energialähteiden läheisyyteen. Yhteiskunta oli suurimmalta osaltaan agraarinen ja väestöstä vain pieni osa asui kaupungeissa ja taajamissa.⁽³ Energiaa tarvittiin, mutta tarve oli paikallista. Jos taajamaan läheisyydessä oli tehdas, sen generaattoreista riitti yleensä sähköä lähiympäristön asukkaille. Lämmitys hoidettiin polttopuilla, joita kului vuosittain noin 12 miljoonaa kuutiometriä. Valaistukseen saatiin apua myös öljy- ja garbiidilampuista ja kynttilöistä. Suurimmat kaupungit eli Helsinki, Turku ja Viipuri perustivat kaasulaitokset, joissa kivihiilikaasua käytettiin katulampuissa ja kotitalouksissa ruuan valmistuksessa.⁽⁴

Toinen teollinen vallankumous oli käynnistynyt länsimaissa 1800-luvun lopulla. Sen tunnusmerkkinä oli sähkö, joka syrjäytti koneiden ja laitteiden voimanlähteenä höyrykoneet. Suomen ja samalla Pohjoismaiden ja Venäjän ensimmäinen sähkövalo sytytettiin Tampereella 1882. Sähkö siirrettiin aluksi tasavirtana voimalaitoksista tehtaisiin, joissa se kytkettiin tuotantoprosessien voimanlähteeksi. Sähkölampun kehittäminen syrjäytti kaasuvalot ja 1900-luvun alussa yhä suurempi osa kotitalouksista ja kiinteistöistä saivat valaistukseen tarvittavan energia paikallisista tai alueellisista voimalaitoksista. Ne tuottivat sähköä joko vesivoimalla tai polttamalla fossiilisia polttoaineita.⁽⁵ Sähkön siirto pitkien matkojen päähän tuli mahdolliseksi, kun tasavirran rinnalle kehitettiin vaihtovirtateknologiaa.⁽⁶

Sähkön siirtäminen tehokkaasti pitkien matkojen päähän herätti ajatuksen alueellisesta energiajärjestelmästä, joka toimittaisi sähköä suuriin asutuskeskuksiin ja niissä toimiviin teollisuuslaitoksiin. Suomessa metsäteollisuuskaupungit ja taajamat olivat yleensä omavaraisia sähkön tuotannossa, mutta Helsinki, Viipuri, Turku, Tampere ja eräät muut teollisuuskeskukset eteläisessä tarvitsivat muualla tuotettua sähköä. Ajatus Imatran massiivisen vesiputouksen vangitsemisesta heräsi 1900-luvun alussa ja kosken rakentamisesta olivat kiinnostuneet erityisesti kansainväliset rahoittajat, jotka tavoittelivat siirtolinjaa Imatralta Pietarin miljoonakaupunkiin. Hanke viivästyi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan, Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan vuoksi. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, eduskunta hyväksyi voimalaitoshankkeen ja siirtolinjan rakentamisen Itä-Suomesta Salpausselän suuntaisesti Turkuun.⁽⁷

Virallisesti Imatran voimalaitospadon ja voimalaitoksen rakentaminen käynnistyi vuonna 1922 ja seitsemän vuotta myöhemmin käynnistettiin Euroopan suurin vesivoimalaitos. Se tuotti lähes 150MW sähköä, jota ryhdyttiin siirtämään 110V kantaverkon kautta länteen kohti Turkua. Rautarouvaksi ristitty verkko haarautui etelään Viipuriin, ja Lahden länsipuolella Hikiän kylästä lähti voimajohto kohti Helsinkiä. Kymmenen vuotta myöhemmin Rautarouvaa laajennettiin pohjoiseen, jossa se tavoitti Varkauden ja Outokummun teollisuustaajamat sekä Kuopion kaupungin. Lännessä Hikiältä ja Forssasta verkko avautui pohjoiseen, jolloin siihen liittyivät Kokemäenjoen koskivoimaa hyödyntävät Tampere, Pori, Nokia ja Harjavalta. Kantaverkon omistus ja ylläpito annettiin valtionyhtiö Imatran Voiman vastuulle.⁽⁸

Pieni Hikiän kunta on tärkeä kantaverkon risteysasema. Pohjoisessa tuotettu sähkö jatkaa matkaa etelään pääkaupunkiseudulle sekä itä-länsi-suunnassa kohti Länsi-Suomen suuria teollisuus- ja asutuskeskuksia. Hikiän 110 kv:n kytkinaseman kondensaattoriparistoyksiköiden mittausta suoritetaan. Kuvalähde: 1991 Teollisuusviikko -lehti 16/1991 ja 22/1991.

Yksityiset teollisuusyritykset rakensivat Rautarouvan rinnalle toisen kantaverkon, jonka lähtöpiste oli Imatran alapuolella Vuoksessa sijaitseva Rouhialan koski. Sen tuottama lähes 100 MW:n sähkökapasiteetti syötettiin Kymenlaakson teollisuuslaitoksille ja edelleen rannikkoa pitkin pääkaupunkiseudulle. Rautarouva ja teollisuuden kantaverkko yhdistyivät Korialla, mutta muuten verkot toimittivat sähköä itsenäisesti omille asiakkailleen.

Kaksi itä-länsi-suunnassa kulkevaa kantaverkkoa muodostivat Suomen eteläiseen osaan energiainfrastruktuurin, jonka sai voimansa Vuoksen suurista koskista. Kantaverkot vauhdittivat sähköistystä, joka levisi hitaasti kohti pohjoista. Etelän kaupungeissa sähkö antoi valoa ja tarjosi uuden voimalähteen teollisuudelle, kaupalle ja kotitalouksille. Helsingissä käytännössä kaikki kotitaloudet käyttivät sähköä ja 1930-luvulla kaupungin keskustaa valaisivat jo ”valoreklaamit” ja kirkkaat katulamput. Sähkön uudet käyttömuodot kasvattivat sähkön kulutuksen yli kymmenkertaiseksi itsenäisyyden alusta eli noin 200 GWh:iin vuodessa. Rautarouvan pohjoispuolella sähkö saavutti vähitellen taajamien ja haja-asutusalueiden kotitaloudet. Lämmöntuotannossa polttopuun asema jatkui vahvana aina 1930-luvun lopulle saakka eli vuosittain poltettiin noin 20 miljoonaa kuutiota puuta.⁽⁹

Käännös kohti pohjoista ja uusi kantaverkko

Suomen hallitus hyväksyi syyskuun 4. päivänä 1944 rauhanehdot, jotka irrottivat Suomen toisesta maailmansodasta. Suomi menetti laajoja alueita Karjalasta ja Itä-Lapista ja alueluovutusten mukana meni lähes kolmannes rakennetusta vesivoimasta. Sen lisäksi menetettiin mahdollisuus hyödyntää Paatsjoen vesivoimaa Itä-Lapissa.

Rauhansopimus järkytti vakavasti Suomen energiajärjestelmää. Vaikka Imatran ja sen yläpuolella olevat Vuoksen voimalaitokset jäivät rajan länsipuolelle, Neuvostoliitto sai haltuunsa Enson-Vallinkosken sekä Rouhialan voimalaitokset. Näin sekä Rautarouva että teollisuuden kantaverkko menettivät merkittävän osan voimanlähteistään. Seurauksena oli akuutti energiapula, jota oli erittäin vaikea ratkaista. Eteläisessä Suomessa oli vielä vapaata vesivoimaa, mutta sen rakentaminen vaati rahaa, aikaa, teknologiaa ja materiaaleja. Lämpövoimalaitokset eivät ratkaisseet ongelmaa, sillä suursota katkaisi kivihiilen ja öljyn tuonnin Euroopasta. Menetettyä kapasiteettia yritettiin kompensoida kehittämällä ja laajentamalla jo olemassa olevia Vuoksen yläjuoksun ja Kokemäenjoen voimalaitoksia. Nämä hankkeet eivät ratkaisseet energiapulaa, vaan energian käyttöä jouduttiin säännöstelemään aina 1950-luvun alkuun saakka.

Kokemäenjoki ja sitä ympäröivä jokilaakso ovat muodostaneet Suomen teollisuuden yhden tärkeimmistä aluekeskuksista. Harjavallan voimalaitos syöttää sähköä kantaverkkoon ja alueen teollisuudelle. Kuva: Viljo Havusalo / Satakunnan museo.

Saksalaiset tuhosivat Lapin sodan aikana Kemijoen Isohaarassa joen ylittävät rautatie- ja maantiesillat. Teollisuusyritysten omistama Pohjolan Voima Oy käytti tilaisuutta hyväkseen ja yhtiö tarjosi vuonna 1945 valtiolle sopimusta, jossa yhtiö rakentaisi uudet sillat, mutta saisi samalla oikeudet joen patoamiseen ja Isohaaraan voimalaitoksen rakentamiseen. Energiapulan kanssa kärvistelevä valtio hyväksyi tarjouksen ja Kemijoen ensimmäinen voimalaitoshanke käynnistettiin erikoisluvalla jo vuonna 1945. Voimalaitos valmistui neljä vuotta myöhemmin ja sähköä ryhdyttiin syöttämään Lapin alueverkkoon. Samaan aikaan aloitettiin myös rakennustyöt Oulujoen Pyhäkoskella, jossa voimalaitoksen ensimmäinen vaihe saatiin valmiiksi vuonna 1949. Toinen osa valmistui kahta vuotta myöhemmin.

Kemi- ja Oulujoen patoamiset käänsivät Suomen energiajärjestelmän painopistettä itä-länsi-akselilta pohjois-etelä- suuntaan. Vaikka eteläisessä Suomessa oli vielä vapaita vesivoimareservejä, ne saatiin rakennettua ja liitettyä kantaverkkoon 1950-luvun alkuun mennessä. Tämän jälkeen uutta vesivoimaa oli saatavissa vain Lapin suurista koskista sekä yksittäisistä koskista Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Maantieteellinen siirtymä pohjoiseen pakotti Suomen rakentamaan uuden kantaverkon, joka yhdisti pohjoisen vesivoimavarat eteläisen Suomen teollisuus- ja asutuskeskuksiin. Tämä suurhanke vaati valtion ja yksityisten voimayhtiöiden sitoutumista pitkän aikavälin investointeihin. Energian tuottaminen Lapin erämaissa ja sähkön siirtäminen pitkien välimatkojen päähän oli teknologisesti haastavaa ja erittäin kallista.⁽¹⁰

Suomella oli hävityn sodan jälkeen valittavana kuitenkin vain vaikeita vaihtoehtoja. Vuonna 1944 kokoontuneen voimatalouskomitean mukaan Suomen energiakapasiteettia oli kasvatettava neljän seuraavan vuoden aikana kaksinkertaiseksi, jotta sotakorvaukset saatiin toimitettua ja energiaa riitti sodan tuhojen korjaamiseen ja teollisuuden uudistamiseen. Tämä olisi tarkoittanut yhteensä kahdeksan suurvoimalaitoksen rakentamista 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa. Sen lisäksi tarvittiin vielä uusi kantaverkko, joka kattaisi käytännössä koko valtakunnan alueen.⁽¹¹

Voimatalouskomitean tavoitteet osoittautuivat liian kunnianhimoiseksi. Kahdeksan suurvoimalan ja siirtoverkon rakentaminen olisivat olleet normaalioloissakin valtavia teollisia projekteja. Suomelta puuttui sodan jälkeen pääomia, teknologiaa ja rakennusmateriaaleja. Ulkomailta oli vaikea saada turbiineja, generaattoreita ja maansiirtokoneita. Patojen ja patoaltaiden rakentamiseen olisi tarvittu korkealaatuista betonia, mutta siitä oli krooninen pula. Samoin voimajohtoihin ja kaapeleihin tarvittava kupari jouduttiin käyttämään suurelta osin sotakorvaustoimituksiin. Vaikka Isohaaran ja Pyhäkosken voimalaitokset saatiin valmiiksi 1950-luvun taitteessa, Kemi- ja Oulujoen yläjuoksujen valloittamiseen päästiin toden teolla vasta 1950-luvun puolella. Imatran Voimalla oli myös suuria vaikeuksia yhdistää Rautarouva-verkko pohjoisten uusiin voimalaitoksiin. Hikiältä Petäjäveden kautta Pyhäkoskelle kulkenut 210kV suurjännitejohto valmistui vuonna 1949, mutta Kemijoen voimalaitoksilta lähtenyt 400kV:n siirtojohto syötti sähköä etelän kantaverkkoon vasta vuodesta 1960 alkaen.⁽¹²

Voimatalouskomitean vuonna 1944 laatiman ennusteen mukaan Suomen energiantarve kasvaisi vuosittain lähes kymmenen prosenttia, mikä tarkoitti sähkönkulutuksen kaksinkertaistumista joka kymmenes vuosi. Jos Suomi halusi turvata energiaomavaraisuuden, lähes kaikki vielä vapaana virtaavat kosket oli rakennettava 1960-luvun alkuun mennessä. Tämä tarkoitti valtavia vesistöjen muutos- ja rakennushankkeita, joilla oli pysyviä vaikutuksia ympäristöön ja aluekehitykseen. Voimalaitostyömaat toivat eri puolille Suomea teollisuutta, työtä ja vaurautta. Samalla ne kuitenkin muokkasivat luonnon vesireittejä, sulkivat vapaana virtaavia jokia ja kahlitsivat koskia. Näin energiateollisuus hävitti tieltään perinteisiä elinkeinoja ja paikallisidentiteettejä.⁽¹³

Aluepolitiikkaa vai yhteistä hyvää?

Pohjois-Suomen vesivoimareservien hyödyntäminen oli taloudellinen ja poliittinen pakko, jolla ratkaistiin sodan jälkeen syntynyt energiakriisi. Rakentamispäätökset tehtiin nopeasti, ja hankkeet käynnistettiin erityislainsäädännön turvin. Vaikka toimintatapa rikkoi demokraattisen yhteiskunnan periaatteita, valtio ja voimayhtiöt vetosivat yhteiseen hyvään. Sodasta toipuvaa Suomea rakennettiin kohti modernia teollista yhteiskuntaa, jonka selkärangan muodosti koko valtakunnan kattava ja omavarainen energiajärjestelmä. Pääministeri Urho Kekkosen vuonna 1952 julkaisema pamfletti ”Onko maallamme malttia vaurastua” kiteytti 1950-luvun tavoitteet seuraavasti. Suomi tarvitsi teollisuutta, investointiasteen nostamista sekä tasapuolista aluepolitiikkaa, joka vahvistaisi elinkeinoja ja nostaisi elintasoa koko valtakunnan alueella.⁽¹⁴

Paikalliset asukkaat seurasivat suuria rakennusprojekteja hämmentyneenä. Koskiosuuksien myyminen toi taloudellista lohtua sodan tuhoista kärsivälle väestölle. Sen lisäksi voimalaitoshankkeet lupasivat syrjäseuduille työtä, toimeentuloa ja parempaa tulevaisuutta. Toisaalta jokien patoaminen aiheutti peruuttamattomia muutoksia ympäristössä, kun merilohen matka yläjuoksun kutupaikoille loppui. Se puolestaan heikensi paikallisten kalastajien ansioita ja horjutti paikallisyhteisöjen elinvoimaa. Muutos näkyi erityisesti Kemijoella, joka oli Euroopan tärkein lohijoki Isohaaran voimalaitoksen valmistumiseen 1949 saakka.

Voimayhtiöille ympäristön tuhoutuminen ei ollut ongelma. Energiajärjestelmän laajentamisella ja kehittämisellä oli valtion tuki. Myös kuntien luottamusmiehet avasivat ovia voimayhtiöille. Rakentaminen toi työtä, verotuloja ja edistystä. Paikallisväestö jakautui kahtia. Ne, jotka ottivat vastaan korvauksia, hyväksyivät hiljaa ympäristön ja elämäntavan muutokset. Ne, jotka vastustivat rakentamista, nostivat oikeusjuttuja ja vaativat korvauksia. Poliitikot ja viranomaiset ottivat vastaan karvahattulähetystöjä, mutta lopulta luvatut korvaukset jäivät vaatimattomiksi. Kemijoen ja Oulujokien rakentaminen jätti syvän, mutta hiljaisen trauman alueen väestöön. Kalastuskulttuuri väistyi teollisuuden tieltä ja vapaana virtaavat vesimassat säännösteltiin tekojärviin ja patovallien taakse.⁽¹⁵

Kun Lapin koskien rakentamisesta oli sovittu, voimayhtiöt käänsivät huomionsa Kuusamoon. Oulankajoen ja Kitkajoen koskien kapasiteetti oli vain vajaa kymmenys valtakunnan vesivoimavaroista, mutta niillä oli tärkeä rooli itäisen Suomen teollistamisessa. Toisaalta Kuusamon kosket muodostivat ainutlaatuisen luontokohteen, jonka menettäminen kosketti enemmän kuin alueen paikallista väestöä. Imatran Voima ja Pohjolan Voima kävivät aggressiivisen taistelun koskiosuuksista, mutta kumpikaan ei onnistunut saamaan ehdotonta määräysvaltaa. Päätös koskien kohtalosta venyi ja kiista levisi lehdistön välityksellä julkiseen keskusteluun. Luonnonsuojelijat vaativat ja paikalliset matkailuyrittäjät vaativat koskien säilyttämistä. Lopulta kunnan päättäjät käänsivät kelkkansa ja vaativat voimayhtiöitä lopettamaan koskiosuuksien hamstraamisen. Lopullisesti kielteinen ratkaisu rakentamiselle tuli vuonna 1961, kun julkisuuteen pääsi voimayhtiöiden suunnitelma ohjata Pohjois-Kuusamon vedet Iijokeen. Tämä suunnitelma olisi sijoittanut voimalaitokset Kuusamon ulkopuolelle ja jokien energia olisi valunut kunnan rajojen ulkopuolelle.⁽¹⁶

Pohjois-Suomen vesivoiman liittäminen valtakunnan energiajärjestelmään muutti perusteellisesti suomalaista yhteiskuntaa. Pohjoisten jokien energiaresurssien ansiosta Suomi saavutti 1950-luvulla energiaomavaraisuuden. Rakennushankkeet mullistivat ympäristöä, mutta toisaalta ne toivat modernin teollisen yhteiskunnan pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Voimalaitosten läheisyyteen syntyi teollisuutta ja teollisuuspaikkakuntia. Energiajärjestelmän uudistaminen yhdistyi siten sodan jälkeen käynnistyneeseen aluepolitiikkaan, jolla ohjattiin koko Suomen kehitystä 1950- ja 60-luvuilla. Teollisuus, ympäristö ja paikalliskulttuurit törmäsivät toisiinsa, ja yleensä voiton vei teollisuus. Paikalliset elinkeinot ja kulttuurit joko katosivat tai ne sopeutuivat uusiin mahdollisuuksiin.⁽¹⁷

Atomiaika

Presidentti Dwight D. Eisenhower piti vuonna 1953 YK:n yleiskokouksessa puheen, jossa hän tarjosi kaikille kehitystä ja edistystä kunnioittaville valtioille mahdollisuutta osallistua atomienergian rauhanomaiseen käyttöön. Kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin Genevessä ensimmäinen Atoms for Peace - kongressi, jossa ydinenergian supervallat avasivat salaiset tiedostonsa ja kertoivat, kuinka rauhanatomilla voitiin ratkaista lopullisesti ihmiskunnan kehitystä hidastanut energiapula.⁽¹⁸

Suomi tarttui Eisenhowerin tarjoukseen varovaisen optimistisesti. Atomienergia oli ensimmäinen ihmisen luoma teknologinen energialähde, jonka arvioitiin olevan puhdas ja kustannustehokas. Suomen maaperässä oli uraania ja atomienergian kehittäjät lupasivat tulevaisuudessa reaktoreita, jotka pystyisivät hyödyntämään myös prosessissa syntyvää jätettä. Suomen huoltovarmuuden kannalta atomienergia oli erityisen hyvä vaihtoehto, sillä sen käyttö vähensi riippuvuutta ulkomailta tuotavista fossiilisista polttoaineista.

Mutta atomienergia on vaikeaa energiaa. Siihen liittyy uhka radioaktiivisista päästöistä, minkä lisäksi atomienergia oli kiinteä ja pysyvä osa sotateollisuutta. Suomi oli puolueeton maa, mutta kylmän sodan aikana Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Päätös atomienergian käytöstä oli myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätös.⁽¹⁹

Atomivoiman rakentaminen oli jälleen massiivisen kokoluokan teollinen investointi, joka vaati pääomia, teknologiaa ja osaajia sekä hallinnollisia rakenteita, jotka valvoivat säteilyturvallisuutta ja atomivoimalaitosten käyttöä. Valtioneuvoston vuonna 1955 asettama energiakomitean arvion mukaan Suomi voisi siirtyä atomiaikaan 1970-luvun alussa, kun viimeinenkin Lapin koski tulisi olemaan valjastettu sähköntuotantoon. Sähkön kulutus kasvoi nopeasti, eikä vesivoima pystynyt enää yksin turvaamaan energiaomavaraisuutta. Energiajärjestelmän perustaa voitiin laajentaa lauhdevoimalla, jonka polttoaineeksi soveltuivat kivihiili ja öljy sekä kotimaisista polttoaineista turve ja puu. Fossiiliset polttoaineet oli tuotava ulkomailta, mutta hankintaa helpotti Neuvostoliiton kanssa harjoitettu bi-lateriaalinen idänkauppa, jonka tuonnista suurin osa oli öljyä ja kivihiiltä. Valtionyhtiö Neste rakensi öljynjalostamot Naantaliin ja Porvooseen. Niissä jalostettiin itä-öljystä kevyttä polttoöljyä voimalaitosten ja kotitalouksien käyttöön.⁽²⁰

Atomivoimalaitosten ei odotettu korvaavaan fossiilisten polttoaineita, vaan laajentavan energiajärjestelmää siten, että se pystyi vastaamaan jatkuvasti kasvavaan sähkönkulutukseen. Atomivoima vaati myös välillisiä investointeja korkeatasoiseen tieteelliseen ja teknologiseen tutkimukseen sekä koereaktoria, jossa voitiin testata ja kouluttaa voimalaitosten käyttäjiä. Sen lisäksi Suomen piti solmia lukuisia kansainvälisiä sopimuksia, joilla rajoitettiin ja valvottiin radioaktiivisten aineiden kuljetusta ja estettiin atomivoiman käyttö sotateollisiin tarpeisiin.⁽²¹

Atomihanke törmäsi kuitenkin kylmän sodan poliittisiin reaaliteetteihin. Imatran Voiman tarjouskilpailun voitti saksalainen AEG, mutta Neuvostoliitto ei sallinut saksalaisen ydinreaktorin asentamista Suomeen. Sen sijaan Moskovasta tarjottiin neuvostovalmisteista VVER-reaktoria. Se ei puolestaan tyydyttänyt tilaajaa, koska reaktori ei täyttänyt länsimaisia turvallisuusnormeja. Poliittinen painostus oli kuitenkin ankaraa ja lopulta Suomen hallitus teki ratkaisun ja hankki kaksi VVER-reaktoria Loviisan Hästholmenille. Samaan aikaan yksityisen teollisuuden voimayhtiö Teollisuuden Voima tilasi kaksi reaktoria ruotsalaiselta ASEA-Atomilta Euran Olkiluotoon.

Atomivoimalaitosten tilaaminen ja rakentaminen vei odotettua enemmän aikaa. Alkuperäisten laskelmien mukaan Suomen energiajärjestelmä olisi täydentynyt atomivoimalla jo 1970-luvun alussa, mutta aikataulua jouduttiin venyttämään lähes kymmenellä vuodella. Odotusaikana energiajärjestelmää laajennettiin ja kehitettiin lisäämällä voimakkaasti öljyn ja kivihiilen käyttöä. Öljyä saatiin edullisesti Neuvostoliitosta ja tarpeen mukaan myös maailmanmarkkinoilta. Öljyn kokonaiskulutus oli viisinkertaistunut 1960-luvulla. Öljyä kului lämmitykseen ja sähköntuotantoon, mutta entistä enemmän myös autojen ja erilaisten kulkuvälineiden polttoaineena.⁽²²

Energiakomitean 1950-luvulla tekemät ennusteet sähkönkulutuksen kasvusta toteutuivat suhteellisen tarkasti. Teollistumisohjelma ja voimakas aluepolitiikka kehittivät Suomesta 1960- ja 70-luvuilla modernin hyvinvointivaltion, joka oli riippuvainen tehokkaasta, toimivasta ja luotettavasta energiajärjestelmästä. Vesivoima oli edelleen energiajärjestelmän perusta, mutta lauhdevoimalaitosten rooli korostui säätövoimana sekä energiareservinä, joka voitiin ottaa käyttöön kulutuspiikkien aikana. Vaikka energian kokonaiskulutus ei kasvanut enää eksponentiaalisen nopeasti, sähkön kulutuskäyrä osoitti edelleen ylöspäin. Tähänkin oltiin saamassa helpotusta, kun Atomivoimalaitosten rakennustyöt edistyivät Hästholmenilla ja Olkiluodossa. Suomen ensimmäinen ydinreaktori kytkettiin kantaverkkoon Loviisassa helmikuussa 1977 ja Olkiluodon ensimmäinen reaktori valmistui seuraavan vuonna. Molempien voimalaitosten kakkosyksiköt käynnistettiin vuoden 1980 aikana ja ydinsähkö valtasi valtakunnan koko sähköntuotannosta lähes viidenneksen.

Energiakriisi

Vaikka Suomi onnistui laajentamaan 1950- ja 60-luvuilla energiajärjestelmää vastaamaan teollisuuden ja uudistuvan yhteiskunnan tarpeita, järjestelmän rakentajat joutuivat luopumaan täydellisen omavaraisuuden tavoitteesta. Kivihiiltä ja öljyä voitiin varastoida, mutta varastot eivät korvanneet pitemmällä aikavälillä fossiilisten polttoaineiden tuontia. Riippuvuutta lisäsivät vielä idänkaupan monivuotiset runkosopimukset, jossa tuonnin vastinparina oli suomalaisten teollisuustuotteiden vienti Neuvostoliittoon. Tasapainon horjuttaminen heijastui heti työllisyyteen ja sitä kautta kansantalouden kasvuun.⁽²³

Lähi-idän poliittinen tilanne kriisiytyi, kun Syyria ja Egypti yhdistivät voimansa Israelia vastaan syksyllä 1973. Reilut kolme viikkoa kestänyt Jom-Kippur-sodan jälkitautina syntyi energiakriisi, joka ajoi läntiset markkinataloudet perikadon partaalle. Öljyntuottajien yhteisjärjestö OPEC moninkertaisti öljyn hinnan ja kielsi sen viennin Yhdysvaltoihin. Nämä toimenpiteet aiheuttivat öljystä riippuvaisissa läntisissä teollisuusmaissa akuutin energiapulan ja korkean inflaation. Markkinataloudet syöksyivät syvään lamaan, josta tuli pitkä ja ongelmallinen. Ensimmäistä öljykriisiä seurasi vuonna 1978 toinen aalto, kun Iran ajautui sisäiseen kriisiin ja sotaan naapurimaa Irakia vastaan. Öljyn hinta nousi uudelleen ja saavutti ennätyksen vuosikymmenen lopulla.

Öljykriisi paljasti Suomen energiajärjestelmän heikon kohdan. Öljy oli kasvattanut asemaansa energian tuotannossa ja juuri ennen kriisiä sen osuus energian kokonaistuotannosta oli jo yli 50 prosenttia. Moderni yhteiskunta suosi öljyä, koska se oli edullista ja sen käyttö oli helppoa esimerkiksi kivihiileen, puuhun tai turpeeseen verrattuna. Vaikka öljyn poltto saastutti ilmaa, se oli kuitenkin vähäisempi ongelma kuin kivihiilen poltosta syntyneet savusumut ja kaupunkien nokeutuminen. Kotimaan puuvarat oli puolestaan parempi jalostaa metsäteollisuuden tuotteiksi.

Kansalaiset saivat tottua uuteen normaaliin energiakriisin aikana. Kallista öljyä ja sähköä oli säästettävä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kuva: Energiahukka 1976. Elka.

Öljykriisi iski nopeasti ja yllättäen. Tammikuussa 1974 raskas polttoöljy maksoi jo lähes kolme kertaa enemmän ja kevyen polttoöljyn hinta kaksinkertaistui. Autoilijoille öljykriisi oli todellinen shokki, sillä dieselin hinta kaksinkertaistui ja myös bensiinin hintaan tuli yhdessä yössä neljännes lisää hintaa.

Vaikka idänkaupan rakenteet pehmensivät kansainvälisen kriisin vaikutuksia Suomessa, öljyn ja öljytuotteiden hinnan nousu aiheutti korkean inflaation ja talouskriisin, joka jatkui 1970-luvun lopulle saakka. Energian hinnan nousu kohotti asumiskuluja ja liikkumista. Se heikensi myös yritysten kilpailukykyä ja vähensi vientiä. Suomen viennin alijäämä kasvoi huolestuttavaa vauhtia. Tämä heijastui työmarkkinoille ja työttömyysluvut kohosivat nopeasti. Energiakriisi kosketti jokaista suomalaista. Viranomaiset asettivat energian säästövelvoitteet, joiden mukaan mainosvalot sammutettiin, moottoriteiden valaistusta harvennettiin, asuntojen lämpötilaa laskettiin ja liikenteen kattonopeus pudotettiin 80 kilometriin tunnissa.⁽²⁴

Suomi selviytyi energiakriisistä 1980-luvun alussa, kun öljyn hinta kääntyi laskuun ja maailmanpoliittinen tilanne rauhoittui. Öljyn kulutus ei kuitenkaan lähtenyt enää nousuun, vaan vakiintui kriisiä alemmalle tasolle. Sen paikan energiajärjestelmässä ottivat turve, puu sekä metsäteollisuuden prosessien sivuvirrat. Tärkeässä roolissa olivat myös neljän ydinreaktoria, jotka liitettiin kantaverkkoon 1980-luvun alussa. Vesivoiman tuotanto tehostui, kun Lokan ja Porttipahdan tekojärvet oli täytetty ja Kemijoen virtausta päästiin säätelemään tehokkaammin. Sen lisäksi suunniteltiin Vuotoksen tekoaltaan täyttämistä, mutta hanke kaatui luonnonsuojelijoiden vastustukseen.

Öljykriisi antoi tärkeän opetuksen energian ja politiikan välisistä monimutkaisista suhteista. Vaikka kansallinen strategia korosti energiaomavaraisuutta, sen täyttäminen oli riippuvainen maailmanpolitiikasta ja kansainvälisistä taloudellisista suhdanteista. Vaikka öljystä oli vaikea päästä irti, sen käyttöä haluttiin rajoittaa ja sen rinnalle haluttiin vaihtoehtoisia energiamuotoja. Ydinvoimaan pantiin paljon odotuksia ja voimayhtiöiden piirustuspöydillä oli jo valmiina useita suuria laitoshankkeita. Kotimaisten polttoaineiden käytön lisäämisellä oli vankka poliittinen kannatus. Kaikesta huolimatta Suomen oli lähes mahdoton saavuttaa täydellistä energiaomavaraisuutta. Sähkön kysyntä kasvoi ja sen tuottamiseen eivät kotimaan voimavarat riittäneet.

Ydinvoiman korpivaellus

Unelma ydinvoimasta läntisten teollisuusmaiden energiakysymyksen ratkaisijana sai vakavan kolauksen maaliskuussa 1979, kun Three Mile Island – ydinvoimalaitoksessa (TMI) Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa tapahtui vakava reaktorionnettomuus. Vaikka onnettomuus saatiin hallintaan, tapahtuma synnytti valtavan uutisvirran, joka levisi uusien tiedotusvälineiden kautta joka puolelle maailmaa. Asiantuntijat pohtivat ydinenergian riskejä ja säteilyonnettomuuksien vaikutuksia ihmisille ja ympäristölle. Julkinen keskustelu ei kuitenkaan suostunut laantumaan, vaan ”Kiina-ilmiö” ja ”Reaktoriytimen sulaminen” iskostuivat syvälle ihmisten kollektiiviseen muistiin.

Yhdysvallat jäädytti jo käynnistetyt ydinvoimahankkeet. Euroopassa Ruotsi, Espanja ja Italia menivät askeleen pitemmälle ja poliittisilla päätöksillä maat luopuivat ydinvoiman jatkorakentamisesta. Suomessa neljä ydinreaktoria oli juuri saatu valmiiksi, joten voimalaitosten toiminnan jäädyttäminen ei tullut kysymykseen. Yhdysvalloissa tapahtunut onnettomuus otettiin kuitenkin vakavasti ja sekä Loviisan että Olkiluodon ydinvoimalaitokset velvoitettiin päivittämään turvallisuussuunnitelmat.

Huhtikuussa 1986 maailma heräsi uuteen ydinkatastrofiin. Tshernobylin ydinvoimalaitoksen RBMK-reaktori räjähti ja tuhoutuneesta reaktorista levisi massiivinen radioaktiivinen pilvi, joka saastutti laajoja maa-alueita Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Itä-Euroopassa ja Skandinaviassa.

Kaksi vakavaa ydinonnettomuutta romutti uskon ydinvoimasta tulevaisuuden energiajärjestelmänä. Ydinvoiman vastainen liike levisi kansallisvaltioiden rajojen yli kansainväliseksi liikkeeksi, jolla oli voimaa torjua uusien reaktorien rakentaminen, häiritä ydinvoimalaitosten toimintaa sekä pysäyttää rikastetun polttoaineen kuljetukset. Ydinvoiman kannatus jakoi kansalaiset kahteen leiriin ja jakolinjat ulottuivat myös poliittiseen päätöksentekoon. Vaikka ydinvoimalla oli edelleen keskeinen rooli monen teollisen yhteiskunnan energiajärjestelmissä, ydinvoima alkoi leimautu auringonlaskun alaksi, johon ei investoitu uusia pääomia.

Suomi jäi Tshernobylistä lähteneen radioaktiivisen laskeuman alle ja kriittisillä hetkillä kansalaisten terveyteen kohdistui vakavia uhkia. Onnettomuuden yhteiskunnallista vakavuutta lisäsi se, että Tshernobyl sijaitsi Neuvostoliitossa ja tuhoutunut reaktori oli osa itäisen suurvallan ydinvoimaresurssia. Vaikka Loviisan VVER-reaktori ei ollut samaa tyyppiä kuin Tshernobylin RBMK-reaktori, sen yhteys Neuvostoliittoon synnytti julkisessa keskustelussa hämmennystä ja epävarmuutta. Onnettomuus ajoittui myös juuri samaan ajankohtaan, kun yksityisen teollisuuden ja Imatran Voiman yhteisyritys Perusvoima Oy oli jättämässä eduskunnalle hakemusta Loviisan kolmanneksi reaktoriksi. Hakijat ymmärsivät tilanteen toivottomuuden ja vetivät sovinnolla hakemuksen pois käsittelystä.

Ydinvoiman korpivaellus kertoi jälleen, kuinka energia ja politiikka sulautuivat yhteen monimutkaiseksi vuoropuheluksi. Vaikka Suomen ydinvoimalaitokset toimivat moitteettomasti, kaksi vakavaa onnettomuutta maan rajojen ulkopuolella määrittivät ydinvoiman tulevaisuutta myös Suomessa. Tämä ymmärrys tuli yllätyksenä suomalaisille voimayhtiöille, jotka olivat rakentaneet ja kehittäneet ydinvoimaa oman maan rajojen sisällä. Väitteet ydinvoiman turvallisuudesta saivat nyt vakavan haasteen, kun ydinvoiman vastustajat rakensivat argumenttinsa kahden vakavan onnettomuuden tuottamiin seurauksiin.

Monimutkainen murros

Öljykriisit ja ydinonnettomuudet vauhdittivat keskustelua teollisen maailman arvoista ja tulevaisuudesta. Keskustelu käynnistyi 1960-luvulla, kun Rachel Carson julkaisi teoksensa ”Hiljainen kevät”. Sen viestiä jatkoi 1970-luvun alussa arvovaltainen Rooman Klubi raportillaan ”Kasvun rajat”. Ne kuvasivat modernien teollisten yhteiskuntien raaka-aineiden ylikulutusta, liian voimakasta väestönkasvua sekä teollisuutta, joka tuhosi ympäristöä. Saksalainen Ulrich Beck jatkoi keskustelua määrittämällä modernin teollisen yhteiskunnan ”riskiyhteiskunnaksi”. Sen toiminnot tuottivat kyllä hyvinvointia ja vaurautta, mutta samalla syntyi riskejä, jotka uhkasivat tuhota modernin teollisen yhteiskunnan. Näin syntyi teollisen yhteiskunnan paradoksi, jossa yhteiskunnan kehityksen peruselementit eli teollinen tuotanto ja sitä tukeva energiajärjestelmä kääntyivät yhteiskunnan kehittämistä vastaan.

Suomi törmäsi teollisen yhteiskunnan paradoksiin 1990-luvun taitteessa. Syvä talouslama horjutti yhteiskunnan perusteita ja asetti kyseenalaiseksi edeltävien vuosikymmenien jatkuvan kasvun ja kehityksen toimintamallit. Talouskasvua tarvittiin edelleen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseksi, mutta millä keinoilla ja millä uhrauksilla kasvu oli hyväksyttävissä? Norjan pääministeri, Gro Harlem Brundtlandin johdolla laadittiin vuonna 1987 ”Our Common Future” -raportti, joka määritti kestävän kehityksen periaatteet. Perinteisten puolueiden rinnalle syntyi Vihreä liike, joka vastusti ydinvoimaa ja vaati suojelemaan vielä vapaana virtaavia jokia. Puoluerajat ylittävä yhdistävä teema oli ympäristö ja ilmasto, joiden negatiiviset muutokset koskettivat kaikkia teollisuusmaita. Ilmaston keskilämpötilaa nostivat hiilidioksidipäästöt, jotka syntyivät energiatuotannosta, liikenteestä, teollisuudesta, rakentamisesta ja maataloudesta.

Yhdistyneet kansakunnat järjesti vuonna 1992 Rio de Janeirossa ympäristö- ja kehityskonferenssin, jonka tuloksena syntyi ilmastosopimus eli ns. Rion julistus. Se sai konkreettisen sisällön kaksi vuotta myöhemmin Kiotossa, jossa allekirjoittajamaat sitoutuivat rajoittamaan hiilidioksidipäästöjä, vähentämään fossiilisten polttoaineiden käyttöä sekä kehittämään uudistuviin luonnonvaroihin perustuvia liikenne-, teollisuus- ja energiajärjestelmiä.⁽²⁵

Miten teollisen Suomen energiajärjestelmää oli uudistettava, jotta Suomi täyttäisi Kioton vuonna 1997 allekirjoitetun pöytäkirjan päästövaatimukset, mutta turvaisi samalla teollisuuden ja yhteiskunnan energiatarpeet? Ydinvoiman lisärakentaminen oli yksi vaihtoehto, mutta ydinvoiman vastustajilla oli vahva mandaatti eduskunnassa. Toinen vaihtoehto oli lisätä kotimaan uusiutuvia energialähteitä eli puuta ja metsäteollisuuden prossien sivuvirtoja. Tämäkin vaihtoehto oli hankalasti järjestettävissä, koska puuenergian logistiikkareitit olivat pitkiä ja teollisuuden sivuvirrat rajoittuivat teollisuuspaikkakunnille. Globaalina suosituksena oli aurinko- ja tuulienergian voimakas lisääminen, mutta kylmä ja pohjoinen maa ei ymmärrettävästi voinut rakentaa energiajärjestelmäänsä auringon ja tuulen varaan.⁽²⁶

Yksikään vaihtoehto ei siten tarjonnut oikotietä uuteen ja kestävän kehityksen periaatteet täyttävään energiajärjestelmään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan hylätty, vaan niitä tutkittiin ja niistä käytiin välillä ankaraakin poliittista ja taloudellista keskustelua. Käytännössä tulokset olivat vaatimattomia. Energiajärjestelmän peruselementit pysyivät paikoillaan koko 1990-luvun ajan. Energian kokonaistuotannosta yli puolet toteutettiin fossiilisilla polttoaineilla. Ydinvoiman osuus oli noin neljännes ja loput syntyivät energiapuun ja turpeen poltosta sekä selluteollisuuden prosessilämmön hyödyntämisestä. Aurinko- ja tuulienergiatuotantoa käynnistettiin, mutta vuosituhannen vaihtuessa kantaverkkoon syötettiin vain reilut 70 GWh aurinko- ja tuulienergiaa. Valtakunnan oma energiajärjestelmä ei pystynyt kattamaan kulutusta, vaan puuttuva osa hankittiin tuontisähkönä suurjänniteyhteyksien kautta Venäjältä, Ruotsista ja Norjasta. Hieman myöhemmin rakennettiin myös kaksi merikaapelia Viroon. Tuontisähköllä tasattiin energiahuippuja ja tuonnin määrä pysyi 1990-luvulla reilussa kymmenessä prosentissa kokonaiskulutuksesta.⁽²⁷

Vaativa yhtälö

Energiajärjestelmät ovat strateginen osa modernia teollista yhteiskuntaa. Ne huolehtivat yhteiskunnan energian saannista kaikissa olosuhteissa ja kaikkina vuorokauden aikoina. Energiajärjestelmät ovat rakentuneet pitkän ajan kuluessa, ja ne ovat muokkautuneet vastaamaan yhteiskunnan muuttuvia tarpeita. Toisaalta energiajärjestelmät vaikuttavat ja ohjaavat yhteiskuntien kehitystä. Tämä vuorovaikutus on jatkuvaa ja reaaliaikaista. Modernit teolliset yhteiskunnat huolehtivat energiaturvallisuudesta hyödyntämällä kansallisia luonnonvaroja sekä rakentamalla rajat ylittäviä energian tuonti- ja siirtojärjestelmiä.⁽²⁸

Suomen energiajärjestelmä on muokkautunut nykyiseen kuosiinsa reilun sadan vuoden aikana sisäisten ja ulkoisten voimien yhteisvaikutuksena. Järjestelmän perustan muodostavat valtakunnan vesivoimaresurssit sekä laajat metsävarat. Sen lisäksi järjestelmää on hyödyntänyt fossiilisia tuontipolttoaineita, rikastettua uraania sekä sähkön siirtoa naapurimaista. Nyt ja tulevaisuudessa fossiiliset polttoaineet korvautuvat uusiutuvalla energialla.

Järjestelmän uudistaminen on kuitenkin edelleen yhtä vaativa yhtälö kuin se on ollut koko historian ajan. Kuinka varmistetaan luotettava, turvallinen ja edullinen energian saanti, kun yhteiskunta ja ympäröivät maailma muuttuvat nopeasti ja ennalta arvaamattomasti? Energiajärjestelmä tarvitsee siten yhtä aikaa pysyvyyttä, varmuutta ja joustavuutta.

Kirjoittaja

Karl-Erik Michelsen, professori LUT Business School. Artikkeli perustuu tutkimuksiin, joissa tarkastellaan Suomen teollistumisesta ja modernisaatiota sekä energiajärjestelmän kehitystä.

Viitteet ja lähteet

⁽¹ David I. Stern and Astrid Kander. The Role of Energy in the Industrial Revolution and Modern Economic Growth. The Energy Journal, Vol. 33, No.3 (2012), 125-152

⁽² Thomas P. Hughes. Networks of Power. Electrification in Western Societies. Johns Hopkins University Press. Baltimore 1983. Ks. myös Timo Myllyntaus. Electrifying Finland. The Transfer of Technology into Late Industrializing Economy. London 1991.

⁽³ Jussi Koivuniemi. Tehtaiden Suomi ja deindustrialisaatio 1900-2000. Pertti Haapala (toimi.). Suomen rakennehistoria. Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen (1400-2000). Tampere 2018, 619-625.

⁽⁴ Liisa Halonen ja Marjukka Eloholma. Keinovalon historia. Duodecim 2005; 121 (23): 2565-73.

⁽⁵ Yhdysvalloissa saatiin kahlittua Niagaran putouksen voima ja siirrettyä kolmivaihesähköä New Yorkin miljoonakaupunkiin. Saksassa vaihtovirtateknologian avulla sähköistettiin Ruhrin teollisuusaluetta ja Ruotsissa Trollhättänin vesiputouksen tuottamaa sähköä siirrettiin Göteborgin kaupunkiin. Ks. Haradhan Kumar Mohajan. The Second Industrial Revolution has Brought Modern Social and Economic Developments. Journal of Social Sciences and Humanities. Vol 6., no.1. 2002, pp. 1-14.

⁽⁶ Vincent Lagendijk. Electrifying Europe. The Power of Europe in the construction of electricity networks. Alkmaar. 2008.

⁽⁷ Timo Myllyntaus. Tulevaisuus syntyy visioista. Vuoksen kosket vuosisadan vaihteen sähköistyssuunnitelmissa. Tekniikan Waiheita – Teknik i Tiden 19 vol. (2001) no. 2: 45-57, 68

⁽⁸ Jaakko Auer. Niilo Teerimäki. Puoli vuosisataa Imatran Voimaa. Imatra Voima Oy:n synty ja kehitys 1980-luvulle. Helsinki 1982.

⁽⁹ Energian käyttö ja lähteet 1917-2007. https://www.stat.fi/tup/suomi9...

⁽¹⁰ Kari Alaniska. Kalojen kuninkaan tie sukupuuttoon. Kemijoen voimalaitosrakentaminen ja vaelluskalakysymys 1943-1964. Acta Universitatis Ouluensis B 117, Oulu 2013.

⁽¹¹ Voimatalouskomitean mietintö 1947:3.

⁽¹² Timo Järvikoski ja Arto Kankaanpää. Suomen voimatalouden yhteiskunnallista tarkastelua. Tutkimus voimatalouden kehityksen ja sen kehittämisen keskeisistä vaiheista ja ilmiöistä Suomessa. Vaasan kauppakorkeakoulun julkaisuja, numerot 36-38. Vaasa 1975.

⁽¹³ Anna-Kaisa Hakkarainen. Aika ennen aluepolitiikkaa. Pohjois-Suomen kehityshankkeet ja alueiden kehittämisen idea 1950-luvun alun Suomessa. Helsinki 2008.

⁽¹⁴ Urho Kekkonen. Onko maallamme malttia vaurastua. Helsinki 1952.

⁽¹⁵ Outi Autti, Valtavirta muutoksessa. Vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella. Acta Universitatis Ouluensis. E 136. Oulu 2013

⁽¹⁶ Ville Käsmä. Kuusamon koskisota. Oulu 2015.

⁽¹⁷ Urho Kekkonen. Onko maallamme malttia vaurastua. Helsinki 1952

⁽¹⁸ Presidentti Eisenhowerin puhe YK:ssa 8.12.1953 https://www.iaea.org/about/his....

⁽¹⁹ Tuomo Särkikoski. Rauhan atomi, sodan koodi. Suomalaisen atomivoimaratkaisun teknopolitiikka, 1955-1947. Helsinki 2011.

⁽²⁰ Energiakomitean mietintö 1956.

⁽²¹ Karl-Erik Michelsen, Tuomo Särkikoski. Suomalainen ydinvoimalaitos. Helsinki 2005.

⁽²² Energian käyttö ja lähteet 1917-2007. Tilastokeskus. Suomi 1917-2017. https://www.stat.fi/tup/suomi9...

⁽²³ Inkeri Hirvensalo ja Pekka Sutela. Rahat pois bolsevikeilta. Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa. Helsinki 2017.

⁽²⁴ Juuti, P., & Rajala, R. (2012). Energiakriisin varjossa. teoksessa Yhteistyöllä Voimaa. EPV 1952-2012. 105-144.

⁽²⁵ Hallituksen esitys HE 5/2021 vp. https://www.eduskunta.fi/FI/va...

⁽²⁶ Pier Vellinga and Anna J. Wieczorek. Industrial Transformation. IHDP-IT Report, Amsterdam, September 2001.

⁽²⁷ Janne Korhonen & Rauli Partanen. Uhkapeli ilmastolla. Vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden? Helsinki 2015.

⁽²⁸ Jonne Renvall ja Elena Reineck. Tuuli ja aurinko valtaavat markkinat, kun sähköstä tulee ilmastoystävällistä. https://www.tuni.fi/unit-magaz...

×