Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt
Hilkka Högström
”Liikuntakasvatuslaitosten järjestäminen kuuluu nyttemmin valtakunnan ja kaupungin julkisiin tehtäviin aivan samalla tavalla kuin veden ja valon hankinta, viemäriverkostojen rakentaminen, koulujen ja sairaaloiden pystyttäminen. Kaupungin kaavoittamisessa on tärkeänä tehtävänä järjestää nämä laitokset asemakaavallisesti tyydyttävästi yhteiskunnan organismiin.”[1] Käytännössä tämä merkitsi sitä, että jo lapsille haluttiin taata mahdollisuus liikuntaan omassa asuinkorttelissa ja lähipuistossa. Laajemmat liikuntapuistot sijoitettiin useampien asuinalueiden ulottuville.[2] Liikuntalaki astui voimaan 1980. Siinä määriteltiin kuntien velvollisuudet. Liikunnan yhteiskunnallinen merkitys tiedostettiin: kaiken ikäisten ihmisten liikunnalla on suora yhteys terveyteen ja hyvinvointiin, ”yksityisen ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi”. Siksi liikkumisen mahdollistavat reitit, kentät ja hallit piti toteuttaa kaikkien ulottuville.[3]
LIIKUNTA- JA URHEILUYMPÄRISTÖJEN PERUSTEET JA PERIAATTEET
Liikunta-alueiden kaavoitus - ympäristö- ja sosiaalipolitiikkaa
Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung oli visionääri, joka jo 1910-luvulla esitti sen, minkä liikuntalaki 1980 sääti: kaupungin tehtävä on järjestää oma liikuntaympäristöistä vastaava hallintonsa ja rahoittaa ”kyllin laaja-alaiset” puistot palvelemaan ”syvien rivien rasittuneita laumoja” ja rakentaa liikuntapaikkoja ”jotka tyydyttävät sekä ihmisen kauneusaistia että vaihtelun vaatimuksia ja sallivat paikan erinomaisen luonnon päästä täysiin oikeuksiinsa”. Jungin tapa yhdistää kaavoitus ja sosiaalipolitiikka liikunnan yhteiskunnalliseksi perusteluksi on tuore vielä tänäänkin.[4]
Kaupunkilaiset kuntoilemaan
Ennennäkemätön määrä ihmisiä muutti asumaan maalta kaupunkeihin 1950-luvulta alkaen. Samaan aikaan kun kaupungistuminen kiihtyi, hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen oli yhä ohjelmallisempaa. Liikuntaympäristöjen pitkäjänteinen suunnittelu sisällytettiin yhdyskuntasuunnitteluun, suunnittelijoiden opetukseen ja rakentamisen ohjaukseen.
Kuntoiluun soveltuvien ja helposti saavutettavien liikuntapaikkojen, kuten peli- ja leikkialueiden, pallo- ja yleisurheilukenttien, voimistelu- ja palloilusalien, uimaloiden ja uimahallien sekä valaistujen ulkoilureittien rakentaminen annettiin kuntien tehtäväksi. Liikuntapaikkojen tuli sijaita lähellä oppilaitoksia, jotta niitä voitiin käyttää koululaisten ja opiskelijoiden liikuntatunneilla. Koulujen juhla- ja voimistelusalit päätettiin avata koulupäivien jälkeen urheiluseurojen ja muiden yhteisöjen liikuntakäyttöön.[5]
Tasa-arvon takeeksi laki kunnallisista liikuntapalveluista
Liikuntalaki ja -asetus (1980) toivat liikuntalautakunnat ja niille määrätyt tehtävät joka kuntaan. Liikuntalain perusteluissa korostui liikunnan yhteiskunnallinen merkitys:
1) liikunta kokoaa piiriinsä erilaisia kansalaisryhmiä ja sen harrastamisen kautta yksityisen ihmisen hyöty koituu myös yhteiskunnan eduksi,
2) liikunta on keskeinen vapaa-ajan harrastus,
3) liikunnalla on suuri kansanterveydellinen merkitys,
4) liikuntaharrastus edesauttaa ihmisten sosiaalistumisprosessia,
5) urheilulla on kansoja lähentävä vaikutus.[6]
Valtio linjasi, ohjasi ja tuki liikuntapaikkojen rakentamista opetusministeriön ja läänien hallinnon kautta. Ensimmäiset valtionavut liikuntapaikkarakentamisessa myönnettiin 1930-luvun alussa urheilukenttien rakentamiseen. Vuonna 1940 perustetun Oy Veikkaustoimisto Ab:n tuoton ansiosta tuki vahvistui. Veikkaustoimiston perustivat urheilujärjestöt Suomen Valtakunnan Urheiluliitto, Työväen Urheiluliitto ja Suomen Palloliitto. Veikkaus siirtyi valtion omistukseen 1975. Järjestelyn ansiosta urheilukenttien, uimaloiden, sisäliikuntatilojen sekä hiihtomäkien ja -majojen rakentaminen vilkastui. 1960-luvulta alkaen tuki käsitti koko kirjon suurista opistoista ja urheilukeskuksista valaistuihin latuihin saakka.
Tasa-arvopyrkimyksestä huolimatta eriarvoisuutta jäi maaseudun köyhien kuntien ja varakkaiden Etelä- ja Länsi-Suomen kaupunkien välille, vaikka kehitysaluepolitiikka kirjattiin valtion veikkausvoitoista jakamien avustusten tavoitteisiin.[7] Sukupuolten välinen tasa-arvokaan ei rakentamisessa täysin toteutunut: parhaiten huomioitiin nuorten miesten urheilun ja liikunnan tarpeet.[8]
Hierarkkinen suunnittelujärjestelmä leikkipaikoista viherverkostoihin
Sitä mukaa kun suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät muutettiin aiempaa yksityiskohtaisemmiksi, niihin sisällytettiin myös Asemakaavaopin kirjoittaneen Otto-Iivari Meurmanin viitoittama liikuntaympäristön suunnittelu- ja mitoitusjärjestelmä.[9] Liikuntaympäristöjen suunnittelun tuli alkaa asuinkorttelin asuntojen ja asukasmäärien mukaisesta mitoituksesta, ja ulottua kunnan kattavaksi järjestelmäksi kotipihan leikkipaikoista liikuntapuistoihin ja virkistysalueisiin asti. Laajimmat viherverkostot, kuten kansallispuistot, suunniteltiin kunta- ja maakuntarajat ylittäviksi.
Seminaareja, oppaita ja arkkitehtuurinäyttely urheilurakennusten toteutuksen tueksi
Nykyään itsestään selvät urheilun ja liikunnan rakennustyypit, erityisesti sisähallit, olivat 1950-luvun Suomessa harvinaisuuksia. Siksi opetusministeriön tuella uusien rakennustyyppien suunnittelusta julkaistiin oppaita[10] ja järjestettiin seminaareja. Esimerkkeinä mainittakoon opas uimaloiden ja hallien rakentamisesta (1957) ja uimahallipäivät (1966).[11] Yli sadan uimahallin valmistuttua[12] julkaistiin kokemuksista selvitys (1977). Siinä tulevia suunnitelmia evästettiin: viihtyvyyden ja arkkitehtuurin esteettisen laadun merkitystä uimahallisuunnittelussa korostettiin, samoin oikeaa mitoitusta, sijoittamista yhdyskuntaan palvelemaan suurta kävijämäärää sekä koululiikunnan, ikäihmisten ja liikuntarajoitteistenkin huomioimista suunnittelussa. Miesten ja naisten tilat tuli raportin mukaan mitoittaa tasa-arvoisesti.
Kansainvälisessä ”Sports and Leisure” -seminaarissa Hämeenlinnan Aulangolla (1977) keskiössä oli kunnan hierarkkisen liikuntapaikkaverkoston suunnittelu. Suomen rakennustaiteen museon samanniminen näyttely tasokkaista suomalaisista liikuntaympäristöistä julkaistiin englanninkielisenä näyttelyluettelona. Näyttelyssä esiteltiin olympiarakennuksia, urheiluopistoja ja tutkimuslaitoksia, liikunta- ja urheilupuistoja, sisäliikunta- ja urheiluhalleja, varuskuntien urheilutiloja sekä ulkoilu- ja virkistysalueita, kaikkiaan 33 kohdetta eri puolilta maata.[13]
Urheilulaitokset-käsikirja suunnittelijoille, rakentajille ja kuntien virka- ja luottamusmiehille julkaistiin liikuntalain (1980) tueksi. Kirjassa esitettiin "lähes kaikkien Suomessa harrastettavien urheilulajien suorituspaikkojen suunnittelu- ja rakennusohjeita". Urheilupaikat noudattavat kansainvälisiä normeja, joita eri lajeille on määritelty. Siten uima-altaiden ratojen ja urheilukenttää kiertävien juoksuratojen mitat ovat samat eri puolilla maailmaa[14].
LIIKUNNAN JA URHEILUN YMPÄRISTÖT JA RAKENNUKSET
Tasokkaan suunnittelun peruspilareiksi määriteltiin ympäristöjen ja rakennusten monikäyttöisyys, saavutettavuus ja tasa-arvoisuus. Linjaukset periytyvät jo vuoden 1940 kesäolympialaisiin tähdänneen rakentamisen ajalta 1930-luvulta. Silloinkin julkisen rahoituksen kriteerit olivat: kohteet suunnitellaan paitsi huippu-urheilun myös eri-ikäisten arkiliikunnan käyttöön, ympärivuotisiin käyttötarkoituksiin ja erilaisten yleisötapahtumien näyttämöiksi tiheään asuttujen alueiden lähelle.[15]
Liikkumisen vihreä verkosto
Kuntien liikunta- ja viheralueverkosto on piirretty yhdyskuntien rakentumista ohjaaviin kaavoihin. Asumisen ja muiden tiiviisti rakennettujen alueiden väliset vihervyöhykkeet, puistot, rannat ja reitit on yhdistetty kaavoissa katkeamattomaksi verkostoksi kuntakeskuksesta kunnan laidoille saakka, vesireitit niitten jatkeeksi.
Vihervyöhykkeet ja -verkostot näkyvät kartoissa vihreinä alueina, joihin sisältyy sekä tehokkaasti rakennettua liikuntapuistoa, historiallisia kaupunki-, ranta- ja kansanpuistoja yhtä hyvin kuin puistometsääkin.
Liikunta- ja urheilupuistot
Olympiastadionin suunnittelija arkkitehti Yrjö Lindegren kirjoitti Arkkitehti-lehdessä olympiavuonna 1952:
”Ei riitä, että itse kentät ja suorituspaikat ovat teknillisesti oikein rakennetut pätevän spesialisti-insinöörin ohjeiden mukaan, vaan vielä tärkeämpää on, että laitteet on oikein sijoitettu ja siten rakennettu, että urheilualue laajennuksineen muodostuu yhdyskunnassa sellaiseksi keitaaksi, jonne nuoriso kiiruhtaa rentoutuakseen, hankkiakseen fyysillistä pohjakuntoa ja reipasta mieltä. Puhtaasti rakennustaiteelliselta kannalta katsoen on urheilulaitoksen suunnittelu mitä mielenkiintoisinta, sillä siinä tarjoutuu ensiarvoinen mahdollisuus luoda kulttuurimaisema, jossa ei yksinomaan rakennukset vaan jokainen kenttä, uima- ja kahlausallas, jokainen tie ja rata sekä voipa sanoa jokainen puu tarjoutuu ensiluokkaiseksi arkkitehtooniseksi suunnitteluelementiksi."[16]
Joka kunnassa on ainakin yksi liikunta- ja urheilupuisto tai -keskus. Liikuntapuiston keskeisiä piirteitä ovat:
- alue on kaavoitettu, suunniteltu ja rakennettu liikunnan ja urheilun käyttöön,
- puisto on asuinalueiden ja oppilaitosten keskellä, liikenteellisesti helposti saavutettavissa,
- puistossa on eri lajien liikuntapaikkoja ja -rakennuksia, usein valaistuja reittejä,
- puisto on varustettu sekä aktiiviurheilun että virkistyksen käyttöön,
- puisto on käytössä sekä kesällä että talvella,
- puiston rakentamista koskevat asemakaavamerkinnät on jätetty väljiksi, jotta ”voidaan ottaa huomioon urheilupaikkojen rakentamisessa tapahtuva kulloinenkin kehitys”,[17]
- puistosta on yhteyksiä kaupungin muihin ulkoilun ja kevyen liikenteen reitteihin ja laduille, usein hiihtokeskukseen.
Kaupunkipuisto
Liikuntapaikkoja on myös kaupunkipuistoissa, jotka on kaavoitettu ja rakennettu taajamarakenteen sisälle. Kaupunkipuistot ovat usein historiallisia, puistoarkkitehtuurin ja kunnan liikuntakulttuurin kannalta merkittäviä. Puistojen kentät ovat myös lähikoulujen ulkoliikuntapaikkoja. Kohteita ovat esimerkiksi Turun Urheilupuisto, Helsingin Kaisaniemen puisto ja Forssan Yhtiönpuisto.
Kansallinen kaupunkipuisto on arvokkaiden kulttuuri- ja luonnonmaisemien sekä virkistysalueiden puistokokonaisuus, joka sisältää myös tärkeitä liikunnan ja urheilun alueita ja rakennuksia. Hämeenlinnan kaupunkipuisto (2001) on perustettu niistä ensimmäisenä.[18]
Rantapuisto ja kansanpuisto
Rantapuisto tai kansanpuisto on laaja viheralue, luonnonympäristö, joka on suunnitelmallisesti tai vaiheittain kehittynyt varsinaisen kaupunkikeskustan viereen ja rajautuu usein rantaviivaan. Alueelta voi siirtyä kunnanosasta toiseen ja vaikkapa saaristoon. Alueella on yleensä reittejä, kenttiä, halleja, uimapaikkoja, purjehduksen ja melonnan rakenteita. Kohteita ovat esimerkiksi Helsingin Seurasaari, Vaasan Hietalahti, Hämeenlinnan Hämeensaari, Kuopion Väinölänniemi, Sotkamon Hiukka, Hangon Kylpyläpuisto, Porin Isomäki, Tampereen Kauppi.
Kansallispuisto
Kansallispuistoja on nelisenkymmentä. Ne ovat luonnonsuojelualueita, joissa voi liikkua merkityillä reiteillä ja luontopoluilla. Niissä on yleensä opastuskeskukset, taukotuvat ja yöpymistuvat. Ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 1938. Vuoden 1945 alueluovutusten jälkeen kansallispuistoista olivat jäljellä Pallas-Ounastunturin ja Pyhätunturin kansallispuistot. 1956 perustettiin Metsähallituksen maille Liesjärven, Linnansaaren, Pyhä-Häkin, Petkeljärven, Rokuan, Oulangan ja Lemmenjoen kansallispuistot. Valtakunnallinen virkistys- ja reittijärjestelmä kehittyi 1970-luvulta alkaen.[19]
Liikunta- ja urheilurakennukset
Maan ensimmäiset olympiavaatimukset täyttäneet areenat 1930-luvulla samoin kuin 1950- tai 1960-luvuilla ensimmäiset uima-, jää- ja yleisurheiluhallit suunniteltiin ja toteutettiin yksilöllisesti ja miljöönkin kannalta huolella. Kun hallien määrä ja mittakaava seuraavilla vuosikymmenillä moninkertaistui, niille haettiin nopeita ja toteutusvaiheessa edullisia teollisia rakennusteknisiä ratkaisuja.
Liikuntatiloja rakensi kuntien lisäksi muukin julkishallinto: niitä tehtiin oppilaitosten lisäksi varuskuntiin, seurakuntien tiloihin, leiri- ja vapaa-ajan keskuksiin ja vankiloihin. Niitä ovat rakentaneet myös yhdistykset ja järjestöt, samoin yritykset esimerkiksi kaikilla suurteollisuuspaikkakunnilla. Yksityisyrityksinä toimivat usein hiihto- ja ratsastuskeskukset, kylpylät, golfkentät sekä tanssi- ja kuntosalit.
Urheilu- ja palloilukentät ja eri lajien sisähallit – muutama esimerkki rakennustyypeistä
Urheilukenttä rakennettiin joka kuntaan. Valtio tuki käytännön rakentamista julkaisulla "Urheilukenttien rakennusopas" (Heikki Valjakka, 1948). 1950-luvun päättyessä maassa oli jo 2200 urheilu- ja pallokenttää. Katetut pääkatsomot yleistyivät samaa tahtia. Vaikka jalka- ja pesäpallossa sekä yleisurheilulajeissa kilpailtiin jo 1900-luvun alussa, viralliset mitat ja olosuhteet täyttävät kentät olivat harvinaisia vielä 1930-luvullakin. Eläintarhan yleisurheilukenttä Helsingissä (1903–1913) täytti ensimmäisenä kansainväliset kilpailukriteerit, jolloin siellä voitiin kirjata virallisia yleisurheilutuloksia.
Uimahallien rakentaminen käynnistyi 1950-luvulla.[20] Turussa otettiin käyttöön ensimmäinen julkisin varoin kustannettu uimahalli 1954 (Erik Bryggman), Jyväskylän uimahalli valmistui yliopistokampuksen yhteyteen 1955 (Alvar Aalto). Tampereella Pyynikin uimahalli otettiin käyttöön 1957 (Harry W. Schreck) ja Oulun Raatin uimahalli oli valmis 1959 (Martti Heikura).
Kuntien uimahallirakentamisen vuosikymmen oli 1960-luku: vuonna 1965 niitä oli 18, 1968 jo 32. Ensimmäinen 50 metrin uima-altaan halli valmistui Vantaan Tikkurilaan 1968. Hallit nousivat lännen ja etelän kaupunkeihin. Varhaisin maalaiskuntahalli oli Kirkkonummella Upinniemen varuskunnassa, jossa siviilitkin saivat käyttää uimahallia. Myös Sodankylän ja Kajaanin varuskuntien 1960-luvun uimahallit olivat siviilien käytettävissä.
Tikkurilan urheilupuiston uimahallin kaartuvan katon alle rakennettiin maan ensimmäinen 50 metrin allas (Karl Haglund ja Pauli Sulonen, 1968). Kuva: Pekka Kyytinen, Museovirasto.
Museovirasto.
Ruotsi oli edellä tekojää- ja jäähallirakentamisessa. Naapurimaan ensimmäinen jäähalli valmistui 1939. Suomessa viivyteltiin: ”meillähän on kuukausikaupalla jäätä jo muutenkin”. Suomen ensimmäinen avotekojäärata valmistui Tampereen Koulukadulle 1956 ja ensimmäinen jäähalli, Tampereen Hakametsä 1965 (Jaakko Tähtinen). Jo seuraavana vuonna otettiin käyttöön Helsingin jäähalli (Jaakko Kontio ja Kalle Räike) Eläintarhan liikuntapuistossa. Raumalle valmistui kolmas jäähalli 1970, jolloin Äijänsuon tekojäärata katettiin. 1970-luvun päättyessä Suomessa oli 21 avotekojäärataa ja 21 jäähallia. Sadas jäähalli valmistui 1995. Kolme varhaisinta suurta avotekojäärataa olivat Helsingin Oulunkylä (1977), Seinäjoki (1983) ja Pori (1985).
Urheiluopistot ja liikuntatieteelliset tutkimuskeskukset
Urheiluopistoinstituutio alkoi 1900-luvun alussa ja kattoi vuosisadan jälkipuolella jo koko maan. Tiheä opistoverkosto on liikunnan ja urheilun kasvatus-, koulutus- ja valmennuslaitos. Järvimaisemissa sijaitsevat urheiluopistot ovat rakentaneet laajoille alueilleen halleja, kenttiä, uimarantoja, kunto-, hiihto- ja melontareittejä ja suunnistusalueita sekä henkilökunnan ja opiskelijoiden asuintaloja.
Urheiluopistot perustamisjärjestyksessä:[21]
1909 Varala, Tampere (Suomen naisten liikuntakasvatusliitto SNLL).
1919 Tanhuvaara, Karjalan Kannas (Viipurin Suomalaiset Naisvoimistelijat, 1917 perustettu osakeyhtiö). 1950 toiminta aloitettiin Säämingissä Savonlinnassa.
1927 Suomen Urheiluopisto, Heinolan Vierumäki (Suomen valtakunnallinen urheiluliitto SVUL).
1929 Pajulahden urheiluopisto, Nastola (Työväen urheiluliitto TUL). 1952 Pajulahti siirtyi Työväen urheiluseurojen keskusliiton TUK:n tukikohdaksi.
1939 Solvalla idrottsinstitut, Nuuksio Espoo (ruotsinkielisten liikuntajärjestöjen yhteishanke).
1941 Urheiluilmailuopisto, Jämijärvi (Suomen Ilmailuliitto).
1945 Vuokatti, Sotkamo (Suomen hiihtoliitto ja Suomen Latu).
1949 Eerikkilä, Tammela (Suomen Palloliitto).
1949 Kisakallio, Sipoo (SNLL urheiluopisto naisille). Siirtyi Lohjalle 1966.
1950 Kuortaneen urheiluopisto (Pohjanmaan urheiluopistosäätiö).
1950 Tanhuvaaran urheiluopisto aloitti toimintansa Savonlinnassa, alkuperäinen opisto jäi rajan taa Karjalaan.
1958 Kisakeskus, Pohja (Työväen urheiluliitto TUL).
1972 Lapin Urheiluopisto, Rovaniemi (Lapin Urheiluopistosäätiö).
1972 Ypäjä, Ratsastajainliitto.
Alkujaan urheiluopistot uskoivat suunnittelun luottoarkkitehdille, esimerkiksi Tanhuvaarassa Kirsti Arajärvelle, Vierumäellä Erik Bryggmanille,[22] Eerikkilässä Einari Teräsvirralle, Kisakalliossa Irmeli Visantille, Kisakeskuksessa Osmo Siparille ja Lapin urheiluopistossa Marjatta ja Martti Jaatiselle. Seuraavina vuosikymmeninä suunnittelijat ovat vaihtuneet ja halleja on ostettu myös elementtirakenteisina.
Ensimmäiset liikunnan valtakunnalliset tutkimuslaitokset ovat 1963 perustettu Jyväskylän liikuntatieteellinen laitos (liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan rakennus 1971, Alvar Aalto) ja 1980 perustettu UKK-instituutti Tampereelle (1984, Pekka Helin, Tuomo Siitonen ja Antti Laiho).
LIIKUNTA- JA URHEILUYMPÄRISTÖJEN ARVOISTA JA MERKITYKSISTÄ
Liikunta- ja urheiluympäristöjen arvot ja merkitykset ovat monien tekijöiden summia. Kutakin kohdetta on hyvä tarkastella paitsi osana kunnallista kokonaisuuttaa, myös laajemmassa yhteiskunnallisessa viitekehyksessä. Se voi avartaa selviönäkin pidetyn ilmiön tai ympäristön merkitystä.
1900-luvun jälkipuolen julkisilla varoilla toteutetut liikuntaympäristöt ovat:
- yhteiskunnallisen suunnittelun ja päätöksenteon aikaansaamia ympäristöjä,
- valtion kulloinkin määrittelemien hyvinvointitavoitteiden ilmentymiä,
- kasvatuksen, koulutuksen, terveyden ja hyvinvoinnin historiaa,
- sosiaalipolitiikkaa: kaupungistumisen ongelmia on haluttu ehkäistä tarjoamalla tasa-arvoon pyrkiviä kanssakäymisen ja vapaa-ajan ympäristöjä, joita käytetään yhteisten sääntöjen mukaan,
- kaupunkisuunnittelun ja -ympäristön oleellisia osia,
- kunnan taloudellisen kasvun ja kulttuurin mukana kehittyneitä, parhaimmillaan yksilön ja yhteisön identiteettiä ja itsetuntoa ruokkivia ympäristöjä,
- yhteisön ja kansakunnan yleisen huomion saamia puitteita ja niitten symboleja,
- noudattavat kansainvälisiä esikuvia, lajiliittojen määrittelemiä normeja ja ohjeita sisäisiltä rakenteiltaan ja varustuksiltaan.[23]
Säilyttäminen
Monet rakennemuutokset kohdentuvat julkisiin palveluihin, joita olemme tottuneet pitämään itsestään selvinä. Kasvavissa kaupungeissa, joiden yhdyskuntarakennetta tiivistetään, haetaan vapaata tonttimaata myös viheralueilta, puistoista, liikunta- ja virkistysalueilta. Kuntaliitoksissa taas yhdistyvien kuntien palvelu- ja yhdyskuntarakennetta uudistetaan. Sen takia lähikouluja liikuntasaleineen ja -kenttineen lakkautetaan, jotkut koulut puretaan. Tiukka kuntatalous voi heijastua myös liikuntarakennuksiin ja puistoihin, joiden tarkoituksenmukainen ylläpito, korjaus ja säilyttäminen ovat vaakalaudalla.
Kun muutoksista päätetään, kannattaa kerrata mitä liikunta- ja virkistysympäristöt ovat ja miksi hyvinvointiyhteiskunta on niihin investoinut. Hyvä kansanterveys on yhteiskunnallinen vahvuus. Liikunnan ja urheilun lajista riippumatta on todistettu, että liikunnan monimuotoisten edellytysten säilyminen on tärkeää.
Kirjoittaja
Hilkka Högström, erikoistutkija Museovirasto. Kirjoitus pohjautuu Museoviraston ja Liikuntatieteellinen Seuran yhteisen, opetus- ja kulttuuriministeriön 2011–2012 tukeman Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt -hankkeen julkaisuihin ilman että niihin joka kohdassa erikseen viitataan. Högström toimi hankkeen projektipäällikkönä.
Artikkeli on julkaistu 2020.
Lisätietoa (linkit haettu 17.4.2020)
Teijo Pyykkönen (toim.), Liikuntaympäristöt kulttuuriperintönä - opas arviointiin, Liikuntatieteellisen Seuran julkaisu 170. Helsinki 2013. Linkki kirjan verkkojulkaisuun https://www.museovirasto.fi/uploads/Arkisto-ja-kokoelmapalvelut/Julkaisut/liikuntaymparistot-kulttuuriperintona.pdf
Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt – inventointi 2011–2013 (inventointitiedot ovat mainituilta vuosilta eikä niitä päivitetä tai korjata) http://liikuntaymparistot.nba.fi
Suosituksia liikuntaa suosivan elinympäristön suunnitteluun ja rakentamiseen http://www.liikuntakaavoitus.fi/
Muinaispolkujen varrella on muinaisjäännöksiä sekä kulttuuriperintö- ja luontokohteita http://www.muinaispolut.fi/
Kansallispuistot ja Metsähallituksen retkikohteet https://www.luontoon.fi/
Lähteet
Häyrynen, Maunu 1994. Maisemapuistosta reformipuistoon: Helsingin kaupunkipuistot ja puistopolitiikka 1880-luvulta 1930-luvulle. Helsinki: Helsinki-Seura.
Högström, Hilkka 2001. Great is to triumph, greater far noble combat – Helsingin urheiluarkkitehtuuri vuoden 1940 olympialaisiin. Pro gradu, Helsingin yliopisto, taidehistorian laitos. (Painamaton.)
Högström, Hilkka 2012. Liikuntaympäristö on kulttuuriympäristö. Artikkeli Liikunta ja tiede 4.
Jung, Bertel 1912. Helsingin kaupungin Rakennuskonttori: Ehdotus Helsingin keskuspuistoksi, joka käsittäisi, Kaisaniemen, Hakasalmen, Hesperian, Eläintarhan sekä Greijuksen metsämaiden eteläosan. Promemoria Helsingin kaupungin yleisten töiden Hallitukselle.
Kansalliset kaupunkipuistot. Ympäristöministeriö. https://www.ym.fi/fi-FI/Luonto/Luonnon_monimuotoisuus/Luonnonsuojelualueet/Kansalliset_kaupunkipuistot (haettu 17.4.2020).
Kansallispuistojemme historiaa. Metsähallitus. https://www.luontoon.fi/kansallispuistojemmehistoriaa haettu 17.4.2020.
Keskuspuisto. Luonto lähellä – puisto kaupungissa. Helsingin kaupunki. https://www.hel.fi/hel2/keskuspuisto/fin/3puistonosaalueet/ (haettu 17.4.2020)
Kokkonen, Jouko 2010. Valtio liikuntarakentamisen linjaajana. Helsinki: Liikuntatieteellinen Seura ry.
Konwiarz, Richard 1933. Stadioneista. Arkkitehti 1.
Lehtovuori, Olli 1970. Viheraluetutkimus näyttelyluettelossa Suomi rakentaa 1965–1970. Toim. Jarmo Maunula. Helsinki: Suomen Arkkitehtiliitto.
Liikunnan tiedeviestintää vuodesta 1933. Liikuntatieteellinen Seura ry https://www.lts.fi/lts/historia.html (haettu 17.4.2020).
Lindegren, Yrjö 1952. Urheilulaitokset. Arkkitehti 6–7.
Meurman, Otto-I. 1982 (1947). Asemakaavaoppi. Helsinki: Rakennuskirja Oy. (Näköispainos Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 1947 kustantamasta teoksesta.)
Klemola, Heikki, 2001: Esko Paalanen (1926– ) yli-insinööri, urheilulaitosten erityisasiantuntija. Kansallisbiografia https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7494 haettu 17.4.2020.
Raahen kaupungin tekninen virasto, kaavoitus- ja talonsuunnitteluosasto: Koivuluodon urheilupuisto. Käyttösuunnitelma 1986. (Painamaton.)
Sports & Leisure. Architecture in Finland. Pekka Salminen et al (toim.). Helsinki: SAFA The Association of Finnish Architects, 1977.
Toinen stadionkilpailu. Arkkitehti (11 ja 12/1933), eripainos 1934.
Urheilulaitokset RIL 118. Helsinki: Suomen rakennusinsinöörien liitto, 1980.
Haastatellut lähteet:
Professori, arkkitehti Pekka Salminen, toimi 1968–74 opetusministeriön ja teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksen yhteisen urheilualuetutkimuksen koordinaattorina ja vastaavana tutkijana sekä opetusministeriön liikuntapaikkojen suunnitteluohjeiden vastaavana tutkijana 1975–81.
Filosofian tohtori Jouko Kokkonen, urheilu- ja järjestöhistoriaan erikoistunut tutkija.
Viitteet
[1] Konwiarz 1933, 1–5. Arkkitehti-lehden 11 ja 12 / 1933 eripainos 1934 ”Toinen stadionkilpailu” mukaan arkkitehti rakennusneuvos Konwiarz on Breslaun stadionin suunnittelija ja Helsingin Olympiastadionin arkkitehtuurikilpailun tuomaristossa ulkomainen asiantuntijajäsen.
[2] Meurman 1982 (1947), 352–366.
[3] Kokkonen 2010, 158–161.
[4] Jung 1912.
[5] Kokkonen 2010, 88, 90, 92,129.
[6] Kokkonen 2010, 160–161.
[7] Klemola 2001.
[8] Haastattelutieto Jouko Kokkonen 16.5.2011.
[9] Meurman 1982 (1947), 352–367.
[10] Kokkonen 2010, 52. Liikuntarakentamisen ohjaus, rahoitus ja liikuntapolitiikan painotukset tulivat opetusministeriön (OPM) alaisuuteen. Tutkimusten ja oppaiden julkaisemisessa 1933 perustetulla Liikuntatieteellisellä Seuralla oli tärkeä rooli. Uimalaopas laadittiin valtion liikuntahallinnossa opetusministeriössä.
[11] Liikuntahallinto järjesti 1966 Tapiolan uimahallissa suunnittelua valaisevat uimahallipäivät. Tilaisuuteen tuli 64 osallistujaa.
[12] Haastattelutieto Pekka Salminen 15.6.2012. OPM:n alaisen uimahallitoimikunnan mietintö 1977. Mietinnön asiantuntija oli Salminen.
[13] Haastattelutieto Pekka Salminen 15.6.2012. Suunnittelijoiden kansainväliset yhteydet ulottuivat länteen ja itäblokin maihin. Kansainvälinen liikuntatieteellinen yhteistyöjärjestö ICSPE perustettiin Roomassa 1960 UNESCO:n aloitteesta. Sillä oli oma Sport and Leisure -komitea. Suomalaiset osallistuivat siihen sekä kansainvälisen arkkitehtiliiton UIA:n Sports and Leisure -työryhmään. Aulangon seminaarin järjestivät UIA, opetusministeriö ja Suomen arkkitehtiliitto SAFA: VI Sports and Leisure Seminar held on 23–26 August 1977 in Aulanko.
[14] Urheilulaitokset RIL 118, 1980.
[15] Högström 2001.
[16] Lindegren 1952, 95.
[17] Raahen kaupungin tekninen virasto, 1986.
[18] Kansalliset kaupunkipuistot (verkkosivu haettu 17.4.2020).
[19] ansallispuistojemme historiaa (verkkosivu haettu 17.4.2020).
[20] Helsingin Yrjönkadun uimahalli (1928) oli yksityisyritys, Santahaminan Kadettikoulun uimahalli 1930-luvun lopulta oli puolustusvoimien investointi.
[21] Urheiluopiston perustamisesta ovat vastanneet urheiluliitot ja säätiöt. 1990-luvulla Suomessa oli neljä alueellista liikuntaopistoa: Itä-Suomen, Satakunnan, Virpiniemen opistot ja ruotsinkielinen Norvalla Idrottsinsitut Vöyrissä Pohjanmaalla.
[22] 1930 järjestettyyn arkkitehtuurikilpailuun tuli 21 ehdotusta. Kilpailun voitti arkkitehti Erik Bryggman. Bryggmanin suunnittelema päärakennus valmistui 1936. Hän suunnitteli lisäksi useita rakennuksia, mm. urheiluopiston rantasaunan (1931) sekä sen tilalle myöhemmin rakennetun saunan, asuinrakennuksia (1930- ja 1940-luvuilla) ja uimahallin (toteutumaton ehdotus 1954).
[23] Häyrynen 1994. Häyrynen määrittelee väitöskirjassaan yleiset puistopolitiikan tavoitteet.