Seurakuntatalorakennukset ja -arkkitehtuuri 1940–1990-luvuilla

Oscar Ortiz-Nieminen

Kirjoittaja on filosofian tohtori, teologian maisteri on taide-, museo- ja opetusalan akateeminen sekatyöläinen.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1900-luku muodostui seurakuntatalorakentamisen vuosisadaksi. Verrattain uutena rakennustyyppinä seurakuntatalo syntyi tarpeesta uudistaa ja laajentaa kirkon toimintakenttää ja -muotoja: Ihanteeksi tuli vilkas ja moni-ilmeinen seurakuntaelämä jumalanpalveluksineen sekä hyvinvointi- ja vapaa-ajan palveluineen. Sijoituspaikka ja suhde muuhun rakennuskantaan vaikuttivat seurakuntatalon ulkoiseen toteutukseen. Tilojen ja toimintojen kannalta seurakuntatalojen arkkitehtuurissa yhdistyivät juhla ja arki, hengellinen ja maallinen.[1]

Suomalaisen seurakuntatalon rakennushistoriallisilla jäljillä

Vuosien 1949–50 taitteessa järjestettiin Suomen ainoaksi jäänyt seurakuntatalojen mallipiirustuskilpailu. Toista maailmansotaa seurannut jälleenrakennuskausi muodostui otolliseksi ajaksi suunnittelijoiden, tilaajien ja rakennuttajien toimeenpanemille rationalisointi- ja standardointipyrkimyksille. Kehitys heijastui myös uskonnolliseen rakennuskantaan.

Vuonna 1944 perustetun kirkkohallituksen järjestämän suunnittelukilpailun tavoitteena oli koota arkkitehtonisesti edustava joukko seurakuntatalojen tyyppipiirustuksia etenkin maaseutupaikkakunnilla siintävien rakennushankkeiden esikuviksi. Kilpailuohjelma oli kaksisarjainen: A-tyypin kivisen seurakuntatalon tuli palvella keskisuurta taajamaa, B-tyypin puisen seurakuntatalon puolestaan pienempää asutuskeskusta.

Vuosien 1949–1950 taitteessa käydyn seurakuntatalojen tyyppipiirroskilpailun voittajaehdotus Aarne Nevanlinnalta ja Kai Palmqvistilta. Pienten maaseutuseurakuntatalojen sarjassa rakennukseen kuului seurakuntasali, kerho- ja virkistyshuoneet, aputilat, vahtimestarin asunto ja diakoniavarasto. Kuva: Kirkkohallituksen ohjeita ja tiedonantoja 1950:9, 4.

KUVA 00.

Rakennusten taiteellisen laadun ja toiminnallisen tarkoituksenmukaisuuden valvomiseksi kirkkohallitus velvoitti seurakunnat lähettämään seurakuntatalojen piirustukset sille tarkastettavaksi vuodesta 1955 alkaen. Rakennushanketta tai -suunnitelmia ei kuitenkaan tarvinnut alistaa kirkkohallituksen muodolliselle hyväksynnälle. Piirustusten tarkastuskäytäntöä sovellettiin systemaattisesti vielä 1960-luvun lopulla.[2]

Ajatus seurakuntatalorakennusten mallipiirustuskokoelman hankkimiseksi ei ollut uusi, vaan se oli kehkeytynyt Suomessa jo 1920-luvulla ruotsalaisten esikuvien pohjalta. Aloitteellisia seurakuntatalojen mallipiirrosasiassa olivat pääkaupungin esikaupunkialueiden seurakuntatyöstä vastannut Helsingin pikkukirkkoyhdistys, Kristillinen taideseura ja Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliitto. Kaksi jälkimmäistä järjestöä tarjosivat seurakunnille myös rakennusasioihin liittyvää neuvontaa, joka oli aktiivisimmillaan 1920–40-luvuilla.[3]

1900-luvun alussa maan kristillinen toimijakenttä oli koonnut riveihinsä henkilövaikuttajia, jotka kannattivat seurakuntakeskeisen ja -lähtöisen uskonnollisen yhteisöelämän kehittämistä evankelisluterilaisessa kirkossa. Professorina ja piispana toiminut Jaakko Gummerus korosti arkkitehtuurin roolia muutosprosessin edistämisessä.

Ajanmukaistamispyrkimysten taustalla vaikutti laaja-alainen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen murrostila. Pelkästään jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten varassa lepäävä seurakuntaelämä oli tullut tiensä päähän. Seurakuntien oli rakennettava uudenlainen suhde jäsenkuntaansa.

Kirkon tehtäväksi nousi ihmisten hyvinvoinnin edistäminen entistä kokonaisvaltaisemmalla tavalla – hengellisesti, henkisesti, sivistyksellisesti, sosiaalisesti, aineellisesti ja jopa fyysisesti. Toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä tämä niin kutsuttu kansankirkollinen eetos voimistui entisestään. Sen innoittamana uudistusmielinen papisto halusi päivittää kirkollisen rakennuskannan sellaiseksi, että se tarjoaisi suojan kaikenlaisia ihmisiä puoleensa vetävälle monipuoliselle seurakunnalliselle toiminnalle kaikkialla Suomessa.[4]

Suomalaisen seurakuntatalon tiloilla ja toiminnoilla on kahtalaiset juuret. Rakennustyyppi polveutuu yhtäältä pappilasta ja toisaalta seurantalosta. Seurakuntatalojen huonetilaohjelmissa risteävät niin seurakuntahallintoa palvelevat virastohuoneistot kuin moni-ilmeiselle ja -puoliselle uskonnolliselle yhteisöelämälle tarkoitetut tilat.

Maan isoimpiin kaupunkeihin valmistuneet varhaiset seurakuntatalot olivat usein suurehkoja rakennuksia, joihin sisältyi myös papistolle varattuja asuntoja. Kokoavat tilaratkaisut sallivat kirkkoherran pappilaan kuuluneen kansliahuoneen siirtämisen muiden puolijulkisten asiointitilojen yhteyteen, jollaisiin rippikoulu- ja seurakuntasalitkin lukeutuivat.

Varhaisimpia seurakuntien itsensä rakennuttamia kohteita ovat Turussa, nyttemmin jo purettu, ruotsalaisen seurakunnan seurakuntatalo (1912, Albert Richardtson) ja Helsingissä seurakuntien talo (Bertel Jung, 1915), jossa Helsingin hiippakunnan toimitilat nykyään sijaitsevat.[5]

KUVA 01.

Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla ei pidetty selviönä, että seurakuntatalohankkeiden rahoittaminen kuuluisi seurakunnalle. Skandinaavisessa perinteessä seurakuntatalot rakennettiin seurantalojen tavoin yksityisin lahjavaroin ja talkoovoimin, minkä vuoksi valmistunut kohde muodostui rakennuttajayhteisön uskon ilmaukseksi ja toimeliaisuuden merkiksi. Suomen ensimmäinen seurakuntataloksi suunniteltu ja sellaiseksi nimetty rakennus oli valmistunut vuonna 1894 Sortavalaan. Paikallinen uskonnollinen seura tilasi talon oman toimintansa suojaksi, minkä lisäksi se palveli seurakunnan ja kristillisten yhdistysten kokoontumistarpeita. Koristeleikkauksin detaljoidun yksikerroksisen puurakennuksen suunnitteli arkkitehti Yrjö Sadeniemi (vuoteen 1906 Sadenius).[6]

KUVA 02.

Seurakuntatalot syntyivät tarpeesta palvella etenkin kaupunkiseurakuntien muuttuneita tilan tarpeita ja toiminnallisia vaatimuksia. Uudenlaisen uskonnollisen rakennustyypin kyky edistää ja jouduttaa seurakuntaelämän uudistamistyötä johti seurakuntatalojen verrattain nopeaan yleistymiseen myös maaseutupaikkakunnilla etenkin toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoden 2022 rakennustilaston mukaan seurakuntataloja ja -keskuksia sekä muita näihin rinnastettavia toimitiloja on käytössä 652 kappaletta. Seurakuntatalorakennusten tarkan lukumäärän arvioiminen on vaikeaa, sillä seurakuntien omistamia kiinteistöjä on vielä luokittelematta. Omat haasteensa tuovat myös seurakunnallisen kiinteistökannan mutkikkaat kategorisointikysymykset, sillä yksittäinen kohde voi tarkastelutavasta riippuen täyttää niin seurakuntatalon, kappelin kuin kirkon tunnuskriteerit. Lisäksi edellä esitetty lukumäärä ei pidä sisällään käytöstä poistettuja rakennuksia.

Oheiseen kaavioon on koottu kirkon rakennustilastossa ilmoitettujen seurakuntatalojen lukumäärät valmistumisvuosikymmenittäin aikavälillä 1940–2000.[7] Tilastoa tarkastellessa on huomioitava, että kaiken kaikkiaan 1900-luvun aikana seurakuntataloksi, -kodiksi tai -keskukseksi valmistuneita kohteita on todellisuudessa ollut enemmän.

taulukko s 4

Seurakuntatalo – uskonnollisen rakennuskannan kameleonttimainen ilmestys

"Mikä tekee rakennuksesta seurakuntatalon, miten se eroaa kirkosta, koulusta, kirjastosta, virastosta?”, pohtivat Juha Pasanen ja Kalle Vahtera Arkkitehti-lehdessä vuonna 1985.[8] Yksiselitteistä vastausta sinänsä perustellulle kysymykselle ei liene olemassa. Silmäys Arkkitehti-lehden sivuilla 1940–1990-luvuilla esiteltyihin seurakuntatalokohteisiin havainnollistaa niiden moni-ilmeisyyden: Rakennuksia on kokoluokaltaan pieniä ja suuria, arkkitehtuuriltaan arkisia ja juhlavia, ympäristöönsä sulautuvia ja siitä selvästi erottautuvia. Toisinaan seurakuntatalo voi ulkoisesti muistuttaa profaania kohdetta, kuten pientaloa tai julkista rakennusta. Joskus seurakuntatalo voi olla hahmoltaan tunnistettavan kirkkomainen, selkeän sakraali.

Seurakuntatalon juridinen tarkastelu ei juuri selvennä sen olemusta tai käyttötarkoitusta. Evankelisluterilaisen kirkon toimintaa ohjaavassa kirkkolaissa seurakuntatalorakennukset käsitetään seurakuntien kiinteäksi omaisuudeksi. Lakiteksti ei sen tarkemmin määrittele niiden toiminnallisia tai arkkitehtonisia erityispiirteitä.[9]

Seurakuntatalo on käsitteenä lavea kattotermi, jolla historiallisesti on kuvattu tietynlaisia uskonnolliseen rakennuskantaan kuuluvia kohteita. Rakennuksen tilat ja arkkitehtuuri soveltuvat arki- ja vapaa-ajan palveluiden, hallinnollisten toimintojen sekä jumalanpalveluselämän järjestelemiseksi. Kirkollisen yhteisöelämän monimuotoisia tarpeita palveleva seurakuntatalo on sopeutunut erilaisiin ajallisiin ja paikallisiin olosuhteisiin kameleonttimaisella muuntautumiskyvyllä. Seurakuntatalo on rakennuksena yhtäaikaisesti maallinen ja hengellinen, tavanomainen ja erityislaatuinen, perinteinen ja uudenaikainen. Sen arkkitehtoninen monimuotoisuus tekee ilmeiseksi, ettei kyseessä ole ulkoasultaan vakioitu tai toiminnallisesti yhteneväinen rakennustyyppi.

Käsiteproblematiikan hahmottamiseksi seurakuntataloa on tarkasteltava myös suhteessa muuhun uskonnolliseen rakennuskantaan, jonka nimityskäytännöt ovat usein liukuvia ja päällekkäisiä. Seurakuntatalosta yleisimmin käytetty rinnakkaisilmaisu on seurakuntakoti. Sanalla viitataan etenkin kokoluokaltaan tai ilmiasultaan vaatimattomampaan kohteeseen. Siinä, missä seurakuntatalo toimii omassa rakennuksessaan, seurakuntakotihuoneisto voi sijoittua laajempaan liike- tai palvelukeskukseen. Seurakuntakoti-ilmaisulla on myös ideologinen juonne, joka korostaa kohteen inhimillistä mittakaavaa ja sen suojissa järjestetyn toiminnan tuttavallista yhteisöllisyyttä.

Seurakuntatalo-termin alle luettavien rakennusten nimityksissä esiintyy myös ajallista vaihtelua. 1900-luvun alkupuolella rukoushuone ja pikkukirkko olivat seurakuntatalon synonyymejä. 1950–1970-luvuilla rakennustyppi tunnettiin yleisesti myös työ- ja seurakuntakeskuksena. Edellä mainitut nimitykset viittaavat sananmukaisestikin rakennuksen tehtävään edistää monimuotoisen seurakuntaelämän tehokasta ja tarkoituksenmukaista järjestämistä itsenäisissä ja kookkaissa toimintayksiköissä. Myöhempinä vuosikymmeninä puhuttiin niin ikään seurakunnan monitoimitalosta tai -rakennuksesta.[10]

Rakennusten nimityskäytännöillä on myös paikallisia painotuksia, jotka kielivät kohteen asemasta seurakunnan hallinnon tai kiinteistötoimen hierarkiassa. Esimerkiksi Espoossa seurakuntataloja, joissa vietettiin säännöllisesti ehtoollisjumalanpalveluksia eli messuja, alettiin kirkkoneuvoston päätöksellä kutsua kappeleiksi vuodesta 1982.[11] Käyttäjien kokemus eri rakennuksista on voinut olla samansisältöinen ja -arvoinen. Riviseurakuntalainen on ”käynyt kirkossa” eli osallistunut jumalanpalvelukseen yhtä lailla kirkko- kuin seurakuntatalorakennuksen suojissa. Kiteytetysti eri kohteista käytetyt nimitykset eivät kuvaa suoraviivaisesti niiden arkkitehtonisia ratkaisuja tai niiden tilarakenteita. Eri ajankohtina ja eri asiayhteyksissä samaa rakennusta on voitu kutsua eri tavoin.

Toista maailmasotaa seuranneina vuosikymmeninä seurakuntatalorakennuksia koskeva tietous levisi Suomessa ammattikirjallisuuden ja julkisen keskustelun ansiosta. Seurakunnissa virikkeitä talohankkeiden toteuttamiseksi saatiin Ruotsin kirkon diakoniahallituksen julkaisemista rakennusoppaista, jotka täkäläiset kirkolliset viranomaiset tunsivat ja suosittelivat lukemistoksi. Näihinkin teoksiin nojautuen piispa Eino Sormunen julkaisi vuonna 1962 Kirkko ja seurakuntakoti: Johdatus nykyiseen kirkonrakennustaiteeseen -kirjasen. Se sisälsi periaatteellisia ohjeita ja käytännönläheisiä neuvoja seurakuntatalohankkeiden läpiviemiseksi.

Arkkitehti-lehdessä seurakuntatalojen toiminnalliset ja arkkitehtoniset ominaispiirteet olivat esillä 1950- ja 1960-lukujen lopuilla käydyissä sakraalirakennustaidetta koskevissa keskustelupuheenvuoroissa.[12] Edellä kuvatut tekstit kierrättivät ja levittivät alan asiantuntijoiden käsityksiä siitä, millaisia seurakuntatalot olivat tai niiden kuului olla. Olen hyödyntänyt näitä huomioita seuraavissa kohdekuvauksissa ja -erittelyissä.

Monenlaisia tiloja monenlaiselle toiminnalle ja monenlaisille seurakuntalaisille

Seurakuntatalot ovat tilarakenteiltaan yhtä vaihtelevia kuin niiden ulkoasut. Suomessa näille rakennuksille ei ole koskaan määritelty yleispätevää huonetilaohjelmaa. Yksittäisten kohteiden suunnittelua määrittivät seurakunnan toiminnalliset tarpeet ja tavoitteet sekä hankkeeseen varattu rahoitus. Modernin seurakuntatalon tilalliset perusratkaisut periytyvät 1920- ja 1930-lukujen taitteesta. Huonetilojen käytönmukainen eriytyminen huipentui 1950-luvulla, jolloin ihanteellisesti seurakuntatalossa tuli kullekin toiminnolle olla oma paikkansa.[13] Muunneltavuus ja käyttöjoustavuus yleistyivät 1960- ja 1970-luvuilta, mikä järkiperäisti ja tehosti tilojen käyttöä.

Tilavan kokoussalin lisäksi pieniin seurakuntakoteihin on mahdutettu enimmillään pari kerhohuonetta ja tarvittavat aputilat. Suuriin seurakuntataloihin on sisällytetty toiminnoittain ryhmiteltyjä jumalanpalvelus- ja toimitustiloja: useanlaisia kokous- ja kerhohuoneita, askartelu-, harrastus- ja liikuntatiloja, virasto- ja toimistohuoneita sekä seurakunnan työntekijöille tarkoitettuja asuntoja. Rakennukselle ominainen heterogeeninen tilarakenne heijastelee seurakuntaelämän moninaisuutta ja sen käyttäjäkuntien kirjoa. Varhaisen Boken om församalingshem (1914) -rakennusoppaan mukaan seurakuntatalo on yhtäaikaisesti kirkkokansan koti, koulu, sairaala ja vanhainkoti.[14]

Seuraavaksi esittelen seurakuntatalorakennusten yleisimmät tilat ja huoneistoryhmät. Tarkastelen niiden arkkitehtonisia, toiminnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia tapausesimerkein.

Seurakuntasali jumalanpalvelusten ja kirkkokahvien pitopaikkana

Seurakuntatalon tiloista suurin ja toiminnallisesti merkittävin on seurakuntasali. Se näkyy rakennuksen ulkohahmossa arkkitehtonisesti korostuneimpana osana. Seurakuntasaleja on pääsääntöisesti kahdenlaisia. Osa toimii jumalanpalvelusten pitämiseen tarkoitettuina kirkkosaleina. Monikäyttöiset seurakuntasalit puolestaan soveltuvat erilaisten tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämiseen. Tilavuuden ja avaruuden tuntu on ominaista molemmille salimalleille.

Kirkkosaleina toimivissa seurakuntasaleissa tilan juhlavuutta tai arvokkuutta on korostettu sisustuksellisin ratkaisuin. Niihin lukeutuvat tilajäsennyksen mittasuhteiltaan ja sommittelultaan harkittu muotoilu, vaihtelevat pintamateriaalit, koristeelliset yksityiskohdat, hienostuneet taideteokset ja valaistuksen herkkä himmeys tai dramaattinen kontrastisuus. Suurimmissa kohteissa seurakuntasaleja voi olla useita ja ne voivat olla kokoluokaltaan, käyttötarkoitukseltaan ja varustelultaan keskenään hieman erilaisia.

Sen lisäksi, että seurakuntataloissa vakituisessa jumalanpalveluskäytössä olevat tilat on voitu vihkiä asianmukaisin menoin, ne on myös varusteltu tarpeellisin liturgisin kalustein, kuten alttaripöydällä ja -kaiteilla, saarnatuolilla tai lukupulpeteilla sekä pienikokoisilla uruilla. Seurakuntasalien yleisin soitin on kuitenkin piano. Joissakin kohteissa tilan akustiset olosuhteet on optimoitu palvelemaan hartaudenharjoitusta ja konserttikäyttöä.

Syitä sille, miksi seurakuntataloon on joko alun perin suunniteltu tai sittemmin sisustettu kirkkosali, on useita. Ratkaisu ensinnäkin osoittaa, että rakennus muodostaa itsenäisesti toimivan seurakunnallisen toimipisteen kaikkine palveluineen. Lisäksi maaseutupaikkakunnilla vanhojen kirkkojen ympärivuotinen jumalanpalveluskäyttö voi olla taloudellisesti, toiminnallisesti ja saavutettavuuden näkökulmasta epätarkoituksenmukaista.

Oman mainintansa seurakuntasalien historiassa ansaitsevat 1940- ja 1950-lukujen taitteessa valmistuneiden seurakuntatalojen monikäyttöisiksi suunnitellut pääkokoushuoneet. Vuonna 1946 Arkkitehti-lehdessä julkaistiin kirkkohallituksen ohjeistus, jonka mukaan lähitulevaisuudessa siintävät kirkkorakennushankkeet tuli toteuttaa seurakunnissa vaiheittain. Määräyksen taustalla oli sodanjälkeinen resurssipula.

Lähtökohtana oli, että rakennushankkeen ensimmäisessä vaiheessa valmistuisi seurakuntatalo-osa. Siihen olisi mahdollista liittää myös välttämättömimmät työntekijäasunnot. Varsinainen kirkkosalin pystyttäminen kuului rakennushankkeen toiseen eli myöhempään vaiheeseen.[15] Seurakuntasalien tuli siis toistaiseksi soveltua jumalanpalvelusten pitopaikoiksi ja yleisiksi kokoushuoneistoiksi.

KUVA 3

Elma ja Erik Lindroosin Tampereen Härmälään suunnittelema ja vuonna 1949 valmistunut seurakuntatalo pappilasiipineen on edustava esimerkki vaiheittain toteutetusta seurakuntarakennuksesta. Siinä kivisen seurakuntatalo- ja pappilaosan yhteyteen rakennettiin puinen sakasti ja kellotapuli, jotka voitiin purkaa ja siirtää lopulliselle paikalleen kirkko-osan valmistuttua. Alkuperäisestä suunnitelmasta hieman poikkeava, mutta olemassa olevaan rakennusryhmään sointuva kirkkosaliosa toteutettiin lopulta vuonna 1972.[16]

Muunneltavia ja käyttöjoustavia tilaratkaisuja

Seurakuntatalon päätila on usein osa laajempaa seurakuntasalisarjaa tai -vyöhykettä. Jo varhaisissa 1900-luvun alussa valmistuneissa kohteissa suunnittelijat hyödynsivät tilan muunneltavuutta ja käyttöjoustavuutta lisääviä ratkaisuja. Vierekkäisiä saleja voidaan yhdistää siirrettävien väliseinien tai liuku- ja haitariovien avulla, mikä mahdollistaa tilojen käytön erikokoisiin ja -luonteisiin tilaisuuksiin. Lisäksi huonetilat on varusteltu irtokalustein.

Seurakuntatalossa keittiö- ja tarjoilutilat on sijoitettu seurakuntasalin yhteyteen tai läheisyyteen. Ne palvelevat yleisten tilaisuuksien, kuten kirkkokahvien tai vähävaraisille tarkoitettujen diakoniaruokailujen, tai yksityisten perhejuhlien, kuten ristiäisten tai muistotilaisuuksien, järjestelyitä. Seurakuntasalia on käytetty myös hartaus-, esitelmä-, ja keskustelutilaisuuksien pitopaikkana sekä seurakunnallisten toimielinten ja harrastuspiirien kokoustilana.

Tilan monikäytön mahdollistavat ratkaisut ovat seurakuntatalojen huonejärjestelyille leimallisia. Silti juuri uskonnollisen rakennuskannan kohdalla tilasuunnittelun julkilausutut ihanteet korostivat pitkään huonetilojen tarkkarajaista toimintolähtöisyyttä. Tähän periaatteeseen vedoten monet arkkitehdit pitivät epätarkoituksenmukaisena yhteensopimattomina pidettyjen sakraalien ja profaanien tilojen yhdistämistä saman katon alle.

Keijo Petäjä esitti vuonna 1957 Arkkitehti-lehdessä, että seurakuntatalojen sisustuksissa tulisi pikemmin suosia kiinteitä ratkaisuja, jotta rakennuksen käyttäjät eivät pystyisi omapäisesti muuttamaan tilaan lähtökohtaisesti määriteltyä käyttötapaa tai -järjestystä.[17] Ensin seurakuntasaleissa sovelletut tilankäytön joustavuutta ja muunneltavuutta parantavat ratkaisut yleistyivät 1960-luvun loppupuolelta lähtien myös varsinaisissa kirkkosaleissa.

Kerhohuoneita ja harrastustiloja joka lähtöön

Vaikka suomalaisten jumalanpalvelusaktiivisuus alkoi laskea tasaisesti toisen maailmansodan jälkeen, seurakuntien monimuotoinen pienryhmätoiminta kasvatti suosiotaan vielä 1970-luvulla.[18] Seurakuntatalorakennusten kokous-, kerho- ja harrastustilat ovat palvelleet muun muassa raamattu-, diakonia- ja lähetyspiirien sekä musiikkiryhmien toimintaa.

Seurakuntatalojen keskeisimpiä käyttäjiä ovat olleet lapset ja nuoret. Heille suunnatun toiminnan tilavaraukset ja -vaatimukset pyrittiin huomioimaan jo rakennusten suunnitteluvaiheessa esimerkiksi sijoittamalla lasten ja nuorten käyttöön varatut tilat muuhun toimintaan nähden mahdollisimman häiriöttömästi ja sisustamalla ne sopivin kalustein. Seurakunnallisista työmuodoista lasten pyhäkoulut olivat 1950-luvun lopulla suosionsa huipussa, jolloin ne tavoittivat valtakunnallisesti vajaat 35 prosenttia koko ikäluokasta.

Vanhempien työssäkäyntiä helpottanut seurakunnallinen päivä- ja iltapäiväkerhotoiminta on ollut vireää etenkin kaupungeissa.[19] Esimerkiksi Turun Vasaramäen funktionalistiseen seurakuntataloon (Erik Bryggman, 1943) sisällytettiin isot tilat sekä pikkulasten lastenseimelle että leikki-ikäisten lastentarhalle.[20]

KUVA 5

1900-luvulla kirkko löysi itselleen luontevan yhteistyökumppanin partioliikkeestä. Samalla, kun seurakunnat saivat käyttöönsä toiminnallisen lasten ja nuorten kasvatusmenetelmän, partioliike sai työlleen ammattimaiset vetäjät ja tarvittavat toimitilat. Seurakuntayhteistyön kautta partioliike onnistui levittäytymään myös maaseudulle.[21] Monissa seurakuntatalosuunnitelmissa partiolaisille tarkoitetut kerhohuoneet huomioitiin erikseen. Seurakuntatalojen kokous- ja kerhotilat ovat olleet myös sellaisten ulkopuolisten tahojen käytettävissä, jotka ovat jakaneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aate- ja arvomaailman sekä edistäneet sen sosiaalista missiota.

Vuosikymmenten saatossa nuorisolle varatut seurakuntatalon tilat ovat taipuneet koulumaiselle rippikouluopetukselle, vapaamuotoiselle oleskelulle sekä ohjatuille askartelu- ja liikuntaharrastuksille. Kirkon sitoutuminen jäsenistönsä hyvinvoinnin edistämiseksi ja seurakunnallisten työtapojen monipuolistuminen tiivistyvät seurakuntatalojen liikuntatiloissa.

Voimistelu- ja palloilusalit toteutettiin esimerkiksi Hintan seurakuntataloon (1955, Niilo Mattila) Oulussa ja Savonlinnan seurakuntakeskukseen (Heikki Elomaa, 1973). Seurakuntatalorakennuksista erikoisimpia ovat Pylkönmäelle (1976) ja Kinnulaan (1991) valmistuneet kohteet, joihin toteutettiin peräti uima-allas- ja saunaosastot.[22] Varsinkin pienillä ja syrjäisillä paikkakunnilla seurakunnat täydensivät rakennustoiminnallaan julkisen palveluverkoston laajuutta ja kattavuutta.

Paikat kirkonkirjoille ja inhimillisille kohtaamisille: seurakuntatalojen virastotilat

Kirkko hoiti julkisia väestökirjanpitotehtäviä vuoteen 1999 asti, minkä jälkeen se on jatkanut oman jäsenrekisterinsä ylläpitoa. Ihmiset ovat asioineet kirkkoherranvirastoissa muuttaessaan paikkakunnalta toiselle ja hakeakseen heitä itseään koskevia virallisia asiakirjoja. Kaste-, vihki-, ja kuolintietoja sisältävät suurikokoiset kirkonkirjat ja seurakuntien jäsenkortistot siirtyivät 1900-luvun aikana pappilan arkistoholvista seurakuntatalon suojiin, niiden säilyttämiseen ja käsittelyyn suunniteltuihin tiloihin. ATK-pohjaista rekisteriä alettiin käyttää 1970-luvulla.[23]

Arkisto-, toimisto- ja asiointitilojen lisäksi seurakuntatalon virasto- ja kansliahuoneiston yhteyteen on voitu sisustaa toimituskappeli kasteiden ja vihkimisten suorittamiseksi. Ratkaisu jouhevoitti papiston työskentelyä ja tarjosi tunnelmallisen kehyksen seurakuntalaisten sielunhoidollisille kohtaamisille. Seurakuntatalon virasto-osa työpisteineen sekä neuvottelu- ja kokoushuoneineen on palvellut laajemminkin seurakuntahallinnon tarpeita. Suurimpiin seurakuntatalokohteisiin on voinut sisältyä myös kirkkovaltuustolle ja seurakuntaneuvostolle varattu juhlava istuntosali.

Seurakuntataloissa on ollut tyypillisesti myös diakoniatyölle tarkoitettuja tiloja. Vuonna 1944 kirkkolaki velvoitti seurakunnat palkkaamaan palvelukseensa sairaanhoitajan koulutuksen saaneen diakonissan. Terveydenhoidon ammattilaisena hän huolehti seurakunnassa sairaiden, vanhusten, vammaisten ja huono-osaisten hyvinvoinnin edistämistoimista. 1950- ja 1960-luvuilla rakennettuihin seurakuntataloihin on saatettu sisällyttää jopa potilastyöhön soveltuvia vastaanottotiloja. Tältä osin asetelma muuttui vuonna 1972, jolloin uusi kansanterveyslaki velvoitti kunnat vastaamaan kansalaisten perusterveydenhuollosta. Seurakunnallinen diakoniatyö on sittemmin muuttunut monimuotoiseksi sosiaali- ja avustustoiminnaksi, jonka tunnetuin esimerkki on laaja-alaista yhteiskunnallista arvostustakin nauttiva vähävaraisille suunnattu elintarvike- ja vaatejakelu.[24]

Asuntoja seurakuntien työntekijöille – ja toisinaan muillekin

Moniin seurakuntataloihin sovitettiin myös asuntoja. Yleisimpiä olivat talonmies-vahtimestarille tarkoitetut asuinhuoneistot, joita tehtiin vielä 1980-luvulla valmistuneisiin rakennuksiin. Sen lisäksi, että yksittäisiä pieniä asuntoja sijoitettiin rakennuksen päärunkoon, joihinkin seurakuntataloihin toteutettiin rivi- tai kerrostalomaisia asuinsiipiä tai -osia. Vuoteen 1990 asti seurakunnat oli velvoitettu virkatalolain nojalla tarjoamaan asunnot virkapapistolleen ja -kanttorille luontoisetuna. Laki määritteli myös asuntojen kokoluokan tarkasti ja hierarkkisesti: Pappiloista tilavin ja edustavin varattiin kirkkoherran käyttöön.

Pappilat eivät olleet vain yksityisiä perheasuntoja, vaan ne toimivat puolijulkisina uskonnollisen yhteisöelämän näyttämöinä. Sekä kaupungeissa että maaseutupaikkakunnilla niiden ovet avattiin seurakuntalaisten vierailu- ja asiointikäynneille. Toista maailmansotaa seuranneina vuosina seurakunnat tarjosivat resurssien salliessa asuntoja muidenkin työntekijäryhmien käyttöön etenkin asuntopulan vaivaamilla paikkakunnilla. Sittemmin ne saivat oikeuden vuokrata tai myydä omistamansa asunnot eteenpäin.[25]

Kirkonmäellä ja ostarin kupeessa: seurakuntatalon paikka suomalaisessa maisemassa

Pääsääntöisesti seurakuntataloja on rakennettu kahdesta syystä. Osa kohteista on pystytetty olemassa olevan kirkon läheisyyteen eräänlaisiksi täydennys- tai lisärakennuksiksi. Osa muodostaa paikkakunnan pääkirkkoon nähden itsenäisesti toimivan seurakunnallisen toimipisteen. Kummankinlaisia seurakuntataloja on tiheämmin ja harvemmin asutuilla alueilla. Tämä asetelma on vaikuttanut tapaan, jolla seurakuntatalorakennus on sovitettu ympäristöönsä – olkoon kyse sitten kaupunki- tai maaseutumiljööstä. Vastaavasti seurakuntatalojen suunnittelutyössä on huomioitu kohteiden suhde muuhun rakennuskantaan ja luonnonmaisemaan, mikä on vaikuttanut niiden sijoitteluun, kokoluokkaan sekä arkkitehtonisiin ja toiminnallisiin ratkaisuihin.

Vuonna 1962 piispa Eino Sormunen esitti modernin arkkitehtuurin teoreetikkona ja puolestapuhujana tunnetun Sigfried Giedionin ajatteluun tukeutuen, että seurakuntatalorakennuksen tulisi joko sulautua/avautua tai erottautua/sulkeutua suhteessa sen lähiympäristöön.[26] Tämä rakennustaiteellinen dynamiikka toteutuu moni-ilmeisellä tavalla Suomessa 1940–1990-luvuilla valmistuneissa seurakuntataloissa. Seuraavaksi pohdin tapausesimerkein, miten rakennuspaikka on vaikuttanut seurakuntatalojen arkkitehtonisiin ratkaisuihin.

Uusi ja vanha muotokieli vuoropuhelussa

Vuosikymmeniä kaupunki- ja lähiösuunnittelun oppikirjana käytetyssä Asemakaavaoppi -teoksessa (Otto-I. Meurman, 1947) on käsitelty lyhyesti myös kirkkorakennusten ja niitä pienempien rukoushuoneiden, eli käytännössä seurakuntatalojen, sijoittelua. Uskonnollisille arvorakennuksille Meurman soisi arkkitehtonisesti viimeistellyn ulkoasun ja kaupunkikuvallisesti huomionarvoisen sijaintipaikan aikakauden ihanteiden mukaisesti väljästi rakennetussa, maaston muotoja mukailevassa ja puistomaisen vehreässä maisemassa.[27] Yhteiskunnallisesti arvostettuina ja kulttuurisesti vakiintuneina toimijoina seurakuntien rakennus- ja toimitilasuunnitelmat saatettiin hyvissä ajoin myös asemakaavoituksesta vastaavien viranomaisten tietoon.

Joillakin paikkakunnilla kaupunginarkkitehdit, kuten Bertel Strömmer Tampereella ja Erkki Colliander Järvenpäässä, laativat päätoimensa ohella myös seurakuntatalojen piirustuksia. Seurakunnat tilasivat suunnitelmia pääsääntöisesti suorina toimeksiantoina. Toisinaan seurakunnat turvautuivat luottoarkkitehtitoimistoihin, kuten pääkaupunkiseudulla Kirsti Arajärvi & Olavi Leka, Keijo & Marja Petäjä ja Kalle & Leena Niukkanen, joilta tilattiin useammankin toimirakennuksen piirustukset.[28]

Suunnittelukilpailuja seurakunnat järjestivät vain erityistapauksissa, kun kyse oli maisemallisesti merkittävästä tai arkkitehtonisesti kunnianhimoisesta seurakuntatalohankkeesta. Arkkitehtuurimuseon kilpailuarkistosta ilmenee, että vuosina 1940–1999 järjestettiin yhteensä 52 arkkitehtuurikilpailua, johon sisältyi seurakuntatalon, -kodin tai -keskuksen suunnittelutyö – joissain tapauksissa laajemman kirkkokilpailun osana. Kilpailuista peräti 41 ajoittui 1960–1980-luvuille, jolloin arkkitehtuurikilpailuiden suosio Suomessa oli muutoinkin huipussaan.[29]

Esimerkkinä pian toisen maailmansodan jälkeen järjestetyn suunnittelukilpailun tuloksena toteutetusta kohteesta toimii Lohjan seurakuntatalo, joka valmistui vuonna 1950. Sen piirustukset ovat Aarne Ervin käsialaa. Rakennus sijaitsee keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan läheisyydessä.

Arkkitehti-lehden esittelyssä Ervi alleviivasi vanhan tunnelmallisen kirkon ja uuden toiminnallisen seurakuntatalon arkkitehtonista jatkuvuutta ja symbolista vastavuoroisuutta. Seurakuntatalo on mittakaavaltaan kirkkoon nähden selvästi alisteinen. Uudiskohteen kappelisali, eli rakennuksen arvokkain tila, sijoitettiin lähimmäksi vanhaa pyhäkköä. Lisäksi seurakuntatalorakennuksen kirkonpuoleiset julkisivut verhoiltiin osin liuskekivin. Kirkon ja seurakuntatalon julkisivuja rytmittävä rouhean harmaa pintamateriaali liittää yhteen muinaisen ja modernin.[30]

KUVA 6

Ulkoasun näkökulmasta seurakuntatalon monumentaalisempi tai vaatimattomampi toteutustapa riippui sen suhteesta paikkakunnan kauempana tai lähempänä sijaitsevaan pääkirkkoon. Nykyisessä Sastamalassa sijaitseva ja alun perin Salokunnan seurakuntataloksi suunniteltu rakennus valmistui vuonna 1960. Samana vuonna sen kirkkosali vihittiin jumalanpalveluskäyttöön. Piirustukset laati arkkitehti Timo Penttilä.

Rakennushankkeen taustalla oli Karkun pitäjän jakautuminen kahteen Kokemäenjoen erottamaan osaan. Maantieteelliset olosuhteet hankaloittivat kulkua paikkakunnan harvaanasutulta eteläpuolelta vanhalle kirkolle. Koska uudisrakennus muodostui seurakunnan itsenäiseksi toimipisteeksi ja sijaitsi yksinäisellä paikalla mäntykankaalla, se suunniteltiin ulkoisesti ja toiminnallisesti kirkkomaiseksi. 1950- ja 1960-luvuilla aikalaiset olivat valmiimpia hyväksymään modernin muotokielen hyödyntämisen sakraaliarkkitehtuurissa juuri sellaisissa kohteissa, jotka eivät hahmollaan rikkoneet perinnemaiseman yhtenäisyyttä.[31]

KUVA 7

Nyttemmin Salokunnan kirkkona tunnettu rakennus sisältyy valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) inventointiin esimerkkinä ”uudemman kirkkoarkkitehtuurin muotoratkaisujen soveltamisesta paikallisseurakunnan mittakaavallisesti vaatimattomampiin tarpeisiin”.[32]

Verrokkina Salokunnan kirkolle toimii vuonna 1961 valmistuneen Hyvinkään kirkon yhteyteen rakennettu työkeskus eli seurakuntatalo. Aarno Ruusuvuoren suunnitelman ydin perustui kahden erillisrakennuksen muodostamalle arkkitehtoniselle jännitteelle, joka kehkeytyi pyramidin tavoin korkeuksiin kohoavan pyhäkön ja muuriksi maastoutuvan matalan seurakuntatalon välille.[33] Se, toteutettiinko kirkko- ja seurakuntatalorakennukset yhteen vai erikseen, riippui useista tekijöistä, kuten tontin rakenteesta sekä rakennusbudjetin ja -ohjelman asettamista reunaehdoista. Ratkaisuun vaikuttivat myös suunnittelijan taiteelliset näkemykset.

KUVA 8

Meidän jokapäiväinen modernimme

Seurakunnat laajensivat toimintapiiriään esikaupunkialueille ja lähiöihin rakentamalla niihin seurakuntataloiksi nimettyjä ja ulkoisesti kirkkomaisia kohteita. Ajatuksena oli, että rakennukset vihittäisiin kirkollisen paikallishallinnon vakiinnuttua kaupunginosan kattavan alueseurakunnan pääkirkoiksi. Pienempiin ja etäisempiin asutuskeskuksiin toteutettiin myös vaatimattomampia seurakuntakoteja.

Aikalaisajattelussa yhteisölliseksi ja perinteikkääksi mielletyn seurakuntaelämän vakiinnuttaminen uusiin lähiöihin palveli nykyaikaisessa kaupunkilaiselämässä esiintyvien sosiaalisten lieveilmiöiden, kuten juurettomuuden, näköalattomuuden ja yksinäisyyden, torjuntaa. Riittävän tiheän toimitilaverkoston avulla seurakunnat pyrkivät laajentamaan alueellista vaikuttavuuttaan.

KUVA 9

1960-luvulle tultaessa kaupunkisuunnittelun uudet ideaalit korostivat rakennetun ympäristön toiminnallista tehostamista, mikä ilmeni kaupunkirakenteen tiivistämisenä. Vantaalla 1960- ja 1970-luvuilla rakennetussa Mikkolan kaupunginosassa tienoota palveleva seurakuntakoti on esimerkki ympäröivän lähiön palveluvalikoimaan nivoutuvasta ja sen rakennuskantaan sulautuvasta kohteesta.

Seurakuntakotihuoneisto sijoittuu vuonna 1970 valmistuneeseen ja arkkitehti Ilmo Valjakan suunnittelemaan tiiviiseen ostoskeskuskortteliin. Suoraviivaisen rationalistinen kokonaisuus rakentuu neljästä kuutiomaisesta punatiilipaviljongista. Niistä yhden suuren liiketila on alusta lähtien ollut seurakunnan käytössä. Päivittäistavarakauppojen lisäksi ostoskeskuksen muut asiointitilat ovat vuosien varrella palvelleet niin kaupallisia kuin julkisiakin toimintoja.[34] Rakennuksen yhtenäisyys on korostanut seurakuntakodin ja viereisen kirjaston, kioskin, kaupan ja kuppilan samanarvoisuutta – maallisen ja hengellisen elämänpiirin lomittuneisuutta.

KUVAT 10A+B

Seurakuntataloarkkitehtuurin arkista pelkistyneisyyttä voi lähestyä taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja rakennustaiteellisesta näkökulmasta. Ulkoisesti vaatimaton toteutus oli sidoksissa rahalliseen resursointiin. Siinä, missä pienet maalaisseurakunnat saattoivat olla kovin vähävaraisia, suurissa kaupunkiseurakunnissa saattoi olla samanaikaisesti käynnissä useita rakennushankkeita.

Ulkoisesti pelkistetty mutta toiminnallisesti monipuolinen seurakunnallinen käyttöarkkitehtuuri muodostui 1900-luvun jälkipuoliskolla kansankirkollisen uudistustyön keskeiseksi välineeksi. Seurakuntatalon kodikas tavanomaisuus oli keino toivottaa kaikenlaiset ihmiset tervetulleiksi matalalla kynnyksellä seurakunnan yhteyteen.

Kirkkoa arvosteltiin, sisältä ja ulkoa, sosiaalisesta piittaamattomuudesta niin toista maailmansotaa seuranneina pulavuosina kuin auktoriteetti- ja uskontokriittisen nuorisoliikehdinnän vahvistuessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Julkisuudessa esitetty kritiikki tiivistyi usein arkkitehtuuriin eli kalliisiin ”monumenttikirkkoihin” ja tuhlaileviin ”katedraaleihin”.[35]

Seurakuntatalorakennusten ulkoinen arkisuus kumpusi myös muodonannon rakenteellisuutta, ajattomuutta ja yleispätevyyttä sekä materiaalinkäytön rehellisyyttä korostavasta estetiikasta, joka osaltaan maallisti uskonnollisen rakennuskannan ilmiasua. On huomionarvoista, että seurakuntatalorakennusten tuntuva yleistyminen 1970-luvulla ei heijastunut Arkkitehti-lehden kohde-esittelyiden lukumäärän kasvuna – päinvastoin.

Poikkeavaa ja erottuvaa vai samanlaista ja sulautuvaa?

1980- ja 1990-luvuilla läpimurron tehneen postmodernismin myötävaikutuksella seurakuntataloarkkitehtuurissa tapahtui käänne kohti pyhää, perinteistä ja paikallista. Muutos havainnollistuu tarkastelemalla nykyisen Oulun kaupungin alueella sijaitsevia esimerkkitapauksia.

Juha Pasasen ja Lasse Vahteran suunnittelema Myllyojan seurakuntatalo (1983) sijaitsee metsäisen tontin keskellä, ostoskeskuksen ja asuinalueen tuntumassa. Vaikka mittakaavaltaan ja massoittelultaan kohde suhteutuu läheiseen rakennuskantaan, punatiilinen seurakuntatalo erottautuu siitä silmiinpistävästi poikkeavalla arkkitehtuurillaan. Kohteen basilikamainen jäsennys yksityiskohtineen toisintaa luovasti kirkkorakennustaiteen vuosisataisia muotoaiheita.[36]

Minna ja Ilmari Lahdelman suunnittelema Haukiputaan seurakuntakeskus (1990) sijaitsee 1760-luvulla valmistuneen puisen ristikirkon ja paikkakunnan liikekeskuksen välimaastossa. Läheisen jokimaiseman lisäksi kohteen sijoittelussa on huomioitu sen suhde tienoon rakennuskantaan, kuten vanhaan kouluun ja viljamakasiiniin. Seurakuntakeskuksen rakennusmassat polveilevat kylämäisesti kirkolle johtavan raitin varressa. Uudisrakennus muodostaa lähiympäristöönsä samanaikaisesti sekä jyrkän kontrastin että asteittaisen siirtymän sakraalin ja profaanin, uuden ja vanhan välille.[37]

KUVA 11A+B

Lopuksi: Rakennettua hyvinvointia maallisen ja hengellisen elämänpiirin risteyskohdassa

1900-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut seurakuntatalojen voimakas määrällinen kasvu on näkyvä osoitus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sitoutumisesta hyvinvointiyhteiskunnan kansallisiin rakennustalkoisiin. Uuden rakennustyypin kautta kirkko pyrki ajanmukaistamaan oman toimintastrategiansa ja luomaan edellytykset modernille seurakuntaelämälle moni-ilmeisine toimintamahdollisuuksineen. Seurakuntatalojen puitteissa kaikenlaisille ihmisille tarjotut palvelut toisinaan jopa paikkasivat muun julkisen hyvinvointipalveluiden puutteita ja katvealueita.

KUVA 12

Seurakuntatalot tarjoavat mielenkiintoisen kehyksen uskonnon ja yhteiskunnan monimuotoisen vuorovaikutussuhteen tarkastelulle. Seurakuntatalorakennus on samanaikaisesti maallistumiskehityksen oire ja lääke: se on kirkon sisäisen muutospaineen aikaansaannos, jolla on vastattu ajan tuomiin ulkoisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin haasteisiin.

Kirkon jäsenmäärän lasku yhdistettynä kiinteistökannan kasvaviin ylläpito- ja korjauskustannuksiin on pakottanut monet seurakunnat kohdentamaan niiden tilalliset ja toiminnalliset resurssit yhä tehokkaammin ja tarkoituksenmukaisemmin. Usein kirkkorakennusten varjoon jäävien seurakuntatalojen kohtalonhetket ovat jo nyt käsillä. Jää nähtäväksi, millaista arvostusta ne kirkossa ja yhteiskunnassa tulevaisuudessa nauttivat.

Kirjoittaja

Oscar Ortiz-Nieminen filosofian tohtori, teologian maisteri on taide-, museo- ja opetusalan akateeminen sekatyöläinen.

Artikkeli on julkaistu 2022.

Viitteet

[1] Artikkelissa esitetyt tiedot ja tulkinnat perustuvat tutkimus- ja ammattikirjallisuuteen, kuten Arkkitehti-lehden kohde-esittelyihin, museoiden inventaarioaineistoihin sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkaisemiin tilastoihin ja paikallisseurakuntien omiin kiinteistökuvauksiin.

[2] Ortiz-Nieminen 2021, 231–234; Kirkkohallituksen ohjeita ja tiedonantoja 9/1950 ja 4/1955; Rastimo 1969, 38.

[3] Ortiz-Nieminen 2021, 148–149.

[4] Ortiz-Nieminen 2021, 98, 131; Ks. myös Heikkilä & Heininen 2017, 150–153, 170–171; Heikkilä 2008, 79; Veikkola 1977, 9, 20.

[5] Ortiz-Nieminen 2021, 125–126; Soikkeli 2000, 12; Veikkola 1977, 33.

[6] Ortiz-Nieminen 2021, 108; Honkapirtti 1942, 7–8; S.n., Sortavalan seurakuntatalo, Laatokka 5.9.1894.

[7] Seurakuntien rakennustilasto 2022, Kirkon tilastot; Kirkkohallituksen yliarkkitehti Edla Mäkelän sähköposti tekijälle, 8.3.2022.

[8] Pasanen & Vahtera 1985, 46.

[9] Kirkkolaki, luku 13, 6 § ja luku 9, 3 §.

[10] Ortiz-Nieminen 2021, 3–4, 141; ks. myös Heikkilä 2008, 77–79; Dhima 2008, 205–213, passim.

[11] Ojanen 1990, 200, 2007–210.

[12] Rakennusoppaista maininnanarvoisimpia ovat Våra församlingshem (1944) ja Så byggs en småkyrka (1957). Arkkitehti-lehdessä julkaistiin etenkin ylimmän papiston ja arkkitehtikunnan edustajien arvioita kirkollisen rakennustaiteen tilasta, ks. esim. Sormunen 1957, Petäjä 1957, Wickberg 1958, Rastimo 1969 ja Lappo 1969.

[13] Ks. Ortiz-Nieminen 2021, 253–254.

[14] Larsson 1914, 13; ks. myös Ortiz-Nieminen 2021, 111.

[15] Kirkkohallituksen ohjeita seurakuntien jälleenrakennustyötä varten. Arkkitehti 1946:11–12, 36.

[16] Ks. Lindroos & Lindroos 1954; Pollari [2021].

[17] Petäjä 1957, 160; ks. myös Ortiz-Nieminen 2021, 252–255.

[18] Huotari 1977, 224.

[19] Huotari 1977, 226.

[20] Bryggman 1953.

[21] Paavilainen 2010, 312–315.

[22] Dhima 2008, 159; Ketolainen 2017.

[23] Väestötietojärjestelmän historia, Digi- ja väestötietoviraston internet-sivut.

[24] Ks. Sormunen 1962, 42; Heikkilä & Heinonen 2017, 189.

[25] Soikkeli 2000, 36–39; Ortiz-Nieminen 2021, 337–344.

[26] Sormunen 1962, 37.

[27] Meurman 1982, 336.

[28] Ortiz-Niemien 2020, 401–402.

[29] Arkkitehtuurimuseon kilpailuarkisto.

[30] Ks. Ervi 1954; Lohjan rakennetun ympäristön inventointiluettelo, 58.

[31] Penttilä 1962; Knapas & Tirilä 2006, 112–113; ks. myös Auranen, Ahti: Miltä näyttää oikea kirkko? -artikkelisarja Uusi Suomi 1959.

[32] Salokunnan kirkko, Museoviraston RKY-portaali.

[33] Ruusuvuori 1961.

[34] Ks. Laitinen & Huuhka 2012, 33.

[35] Ortiz-Nieminen 2021, 216–218; Rastimo 1969.

[36] Ks. Pasanen & Vahtera 1985.

[37] Ks. Lahdelma 1992.

taulukko s 4

Seurakuntatalo – uskonnollisen rakennuskannan kameleonttimainen ilmestys

"Mikä tekee rakennuksesta seurakuntatalon, miten se eroaa kirkosta, koulusta, kirjastosta, virastosta?”, pohtivat Juha Pasanen ja Kalle Vahtera Arkkitehti-lehdessä vuonna 1985.[8] Yksiselitteistä vastausta sinänsä perustellulle kysymykselle ei liene olemassa. Silmäys Arkkitehti-lehden sivuilla 1940–1990-luvuilla esiteltyihin seurakuntatalokohteisiin havainnollistaa niiden moni-ilmeisyyden: Rakennuksia on kokoluokaltaan pieniä ja suuria, arkkitehtuuriltaan arkisia ja juhlavia, ympäristöönsä sulautuvia ja siitä selvästi erottautuvia. Toisinaan seurakuntatalo voi ulkoisesti muistuttaa profaania kohdetta, kuten pientaloa tai julkista rakennusta. Joskus seurakuntatalo voi olla hahmoltaan tunnistettavan kirkkomainen, selkeän sakraali.

Seurakuntatalon juridinen tarkastelu ei juuri selvennä sen olemusta tai käyttötarkoitusta. Evankelisluterilaisen kirkon toimintaa ohjaavassa kirkkolaissa seurakuntatalorakennukset käsitetään seurakuntien kiinteäksi omaisuudeksi. Lakiteksti ei sen tarkemmin määrittele niiden toiminnallisia tai arkkitehtonisia erityispiirteitä.[9]

Seurakuntatalo on käsitteenä lavea kattotermi, jolla historiallisesti on kuvattu tietynlaisia uskonnolliseen rakennuskantaan kuuluvia kohteita. Rakennuksen tilat ja arkkitehtuuri soveltuvat arki- ja vapaa-ajan palveluiden, hallinnollisten toimintojen sekä jumalanpalveluselämän järjestelemiseksi. Kirkollisen yhteisöelämän monimuotoisia tarpeita palveleva seurakuntatalo on sopeutunut erilaisiin ajallisiin ja paikallisiin olosuhteisiin kameleonttimaisella muuntautumiskyvyllä. Seurakuntatalo on rakennuksena yhtäaikaisesti maallinen ja hengellinen, tavanomainen ja erityislaatuinen, perinteinen ja uudenaikainen. Sen arkkitehtoninen monimuotoisuus tekee ilmeiseksi, ettei kyseessä ole ulkoasultaan vakioitu tai toiminnallisesti yhteneväinen rakennustyyppi.

Käsiteproblematiikan hahmottamiseksi seurakuntataloa on tarkasteltava myös suhteessa muuhun uskonnolliseen rakennuskantaan, jonka nimityskäytännöt ovat usein liukuvia ja päällekkäisiä. Seurakuntatalosta yleisimmin käytetty rinnakkaisilmaisu on seurakuntakoti. Sanalla viitataan etenkin kokoluokaltaan tai ilmiasultaan vaatimattomampaan kohteeseen. Siinä, missä seurakuntatalo toimii omassa rakennuksessaan, seurakuntakotihuoneisto voi sijoittua laajempaan liike- tai palvelukeskukseen. Seurakuntakoti-ilmaisulla on myös ideologinen juonne, joka korostaa kohteen inhimillistä mittakaavaa ja sen suojissa järjestetyn toiminnan tuttavallista yhteisöllisyyttä.

Seurakuntatalo-termin alle luettavien rakennusten nimityksissä esiintyy myös ajallista vaihtelua. 1900-luvun alkupuolella rukoushuone ja pikkukirkko olivat seurakuntatalon synonyymejä. 1950–1970-luvuilla rakennustyppi tunnettiin yleisesti myös työ- ja seurakuntakeskuksena. Edellä mainitut nimitykset viittaavat sananmukaisestikin rakennuksen tehtävään edistää monimuotoisen seurakuntaelämän tehokasta ja tarkoituksenmukaista järjestämistä itsenäisissä ja kookkaissa toimintayksiköissä. Myöhempinä vuosikymmeninä puhuttiin niin ikään seurakunnan monitoimitalosta tai -rakennuksesta.[10]

Rakennusten nimityskäytännöillä on myös paikallisia painotuksia, jotka kielivät kohteen asemasta seurakunnan hallinnon tai kiinteistötoimen hierarkiassa. Esimerkiksi Espoossa seurakuntataloja, joissa vietettiin säännöllisesti ehtoollisjumalanpalveluksia eli messuja, alettiin kirkkoneuvoston päätöksellä kutsua kappeleiksi vuodesta 1982.[11] Käyttäjien kokemus eri rakennuksista on voinut olla samansisältöinen ja -arvoinen. Riviseurakuntalainen on ”käynyt kirkossa” eli osallistunut jumalanpalvelukseen yhtä lailla kirkko- kuin seurakuntatalorakennuksen suojissa. Kiteytetysti eri kohteista käytetyt nimitykset eivät kuvaa suoraviivaisesti niiden arkkitehtonisia ratkaisuja tai niiden tilarakenteita. Eri ajankohtina ja eri asiayhteyksissä samaa rakennusta on voitu kutsua eri tavoin.

Toista maailmasotaa seuranneina vuosikymmeninä seurakuntatalorakennuksia koskeva tietous levisi Suomessa ammattikirjallisuuden ja julkisen keskustelun ansiosta. Seurakunnissa virikkeitä talohankkeiden toteuttamiseksi saatiin Ruotsin kirkon diakoniahallituksen julkaisemista rakennusoppaista, jotka täkäläiset kirkolliset viranomaiset tunsivat ja suosittelivat lukemistoksi. Näihinkin teoksiin nojautuen piispa Eino Sormunen julkaisi vuonna 1962 Kirkko ja seurakuntakoti: Johdatus nykyiseen kirkonrakennustaiteeseen -kirjasen. Se sisälsi periaatteellisia ohjeita ja käytännönläheisiä neuvoja seurakuntatalohankkeiden läpiviemiseksi.

Arkkitehti-lehdessä seurakuntatalojen toiminnalliset ja arkkitehtoniset ominaispiirteet olivat esillä 1950- ja 1960-lukujen lopuilla käydyissä sakraalirakennustaidetta koskevissa keskustelupuheenvuoroissa.[12] Edellä kuvatut tekstit kierrättivät ja levittivät alan asiantuntijoiden käsityksiä siitä, millaisia seurakuntatalot olivat tai niiden kuului olla. Olen hyödyntänyt näitä huomioita seuraavissa kohdekuvauksissa ja -erittelyissä.

Monenlaisia tiloja monenlaiselle toiminnalle ja monenlaisille seurakuntalaisille

Seurakuntatalot ovat tilarakenteiltaan yhtä vaihtelevia kuin niiden ulkoasut. Suomessa näille rakennuksille ei ole koskaan määritelty yleispätevää huonetilaohjelmaa. Yksittäisten kohteiden suunnittelua määrittivät seurakunnan toiminnalliset tarpeet ja tavoitteet sekä hankkeeseen varattu rahoitus. Modernin seurakuntatalon tilalliset perusratkaisut periytyvät 1920- ja 1930-lukujen taitteesta. Huonetilojen käytönmukainen eriytyminen huipentui 1950-luvulla, jolloin ihanteellisesti seurakuntatalossa tuli kullekin toiminnolle olla oma paikkansa.[13] Muunneltavuus ja käyttöjoustavuus yleistyivät 1960- ja 1970-luvuilta, mikä järkiperäisti ja tehosti tilojen käyttöä.

Tilavan kokoussalin lisäksi pieniin seurakuntakoteihin on mahdutettu enimmillään pari kerhohuonetta ja tarvittavat aputilat. Suuriin seurakuntataloihin on sisällytetty toiminnoittain ryhmiteltyjä jumalanpalvelus- ja toimitustiloja: useanlaisia kokous- ja kerhohuoneita, askartelu-, harrastus- ja liikuntatiloja, virasto- ja toimistohuoneita sekä seurakunnan työntekijöille tarkoitettuja asuntoja. Rakennukselle ominainen heterogeeninen tilarakenne heijastelee seurakuntaelämän moninaisuutta ja sen käyttäjäkuntien kirjoa. Varhaisen Boken om församalingshem (1914) -rakennusoppaan mukaan seurakuntatalo on yhtäaikaisesti kirkkokansan koti, koulu, sairaala ja vanhainkoti.[14]

Seuraavaksi esittelen seurakuntatalorakennusten yleisimmät tilat ja huoneistoryhmät. Tarkastelen niiden arkkitehtonisia, toiminnallisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia tapausesimerkein.

Seurakuntasali jumalanpalvelusten ja kirkkokahvien pitopaikkana

Seurakuntatalon tiloista suurin ja toiminnallisesti merkittävin on seurakuntasali. Se näkyy rakennuksen ulkohahmossa arkkitehtonisesti korostuneimpana osana. Seurakuntasaleja on pääsääntöisesti kahdenlaisia. Osa toimii jumalanpalvelusten pitämiseen tarkoitettuina kirkkosaleina. Monikäyttöiset seurakuntasalit puolestaan soveltuvat erilaisten tilaisuuksien ja tapahtumien järjestämiseen. Tilavuuden ja avaruuden tuntu on ominaista molemmille salimalleille.

Kirkkosaleina toimivissa seurakuntasaleissa tilan juhlavuutta tai arvokkuutta on korostettu sisustuksellisin ratkaisuin. Niihin lukeutuvat tilajäsennyksen mittasuhteiltaan ja sommittelultaan harkittu muotoilu, vaihtelevat pintamateriaalit, koristeelliset yksityiskohdat, hienostuneet taideteokset ja valaistuksen herkkä himmeys tai dramaattinen kontrastisuus. Suurimmissa kohteissa seurakuntasaleja voi olla useita ja ne voivat olla kokoluokaltaan, käyttötarkoitukseltaan ja varustelultaan keskenään hieman erilaisia.

Sen lisäksi, että seurakuntataloissa vakituisessa jumalanpalveluskäytössä olevat tilat on voitu vihkiä asianmukaisin menoin, ne on myös varusteltu tarpeellisin liturgisin kalustein, kuten alttaripöydällä ja -kaiteilla, saarnatuolilla tai lukupulpeteilla sekä pienikokoisilla uruilla. Seurakuntasalien yleisin soitin on kuitenkin piano. Joissakin kohteissa tilan akustiset olosuhteet on optimoitu palvelemaan hartaudenharjoitusta ja konserttikäyttöä.

Syitä sille, miksi seurakuntataloon on joko alun perin suunniteltu tai sittemmin sisustettu kirkkosali, on useita. Ratkaisu ensinnäkin osoittaa, että rakennus muodostaa itsenäisesti toimivan seurakunnallisen toimipisteen kaikkine palveluineen. Lisäksi maaseutupaikkakunnilla vanhojen kirkkojen ympärivuotinen jumalanpalveluskäyttö voi olla taloudellisesti, toiminnallisesti ja saavutettavuuden näkökulmasta epätarkoituksenmukaista.

Oman mainintansa seurakuntasalien historiassa ansaitsevat 1940- ja 1950-lukujen taitteessa valmistuneiden seurakuntatalojen monikäyttöisiksi suunnitellut pääkokoushuoneet. Vuonna 1946 Arkkitehti-lehdessä julkaistiin kirkkohallituksen ohjeistus, jonka mukaan lähitulevaisuudessa siintävät kirkkorakennushankkeet tuli toteuttaa seurakunnissa vaiheittain. Määräyksen taustalla oli sodanjälkeinen resurssipula.

Lähtökohtana oli, että rakennushankkeen ensimmäisessä vaiheessa valmistuisi seurakuntatalo-osa. Siihen olisi mahdollista liittää myös välttämättömimmät työntekijäasunnot. Varsinainen kirkkosalin pystyttäminen kuului rakennushankkeen toiseen eli myöhempään vaiheeseen.[15] Seurakuntasalien tuli siis toistaiseksi soveltua jumalanpalvelusten pitopaikoiksi ja yleisiksi kokoushuoneistoiksi.

KUVA 3

Elma ja Erik Lindroosin Tampereen Härmälään suunnittelema ja vuonna 1949 valmistunut seurakuntatalo pappilasiipineen on edustava esimerkki vaiheittain toteutetusta seurakuntarakennuksesta. Siinä kivisen seurakuntatalo- ja pappilaosan yhteyteen rakennettiin puinen sakasti ja kellotapuli, jotka voitiin purkaa ja siirtää lopulliselle paikalleen kirkko-osan valmistuttua. Alkuperäisestä suunnitelmasta hieman poikkeava, mutta olemassa olevaan rakennusryhmään sointuva kirkkosaliosa toteutettiin lopulta vuonna 1972.[16]

Muunneltavia ja käyttöjoustavia tilaratkaisuja

Seurakuntatalon päätila on usein osa laajempaa seurakuntasalisarjaa tai -vyöhykettä. Jo varhaisissa 1900-luvun alussa valmistuneissa kohteissa suunnittelijat hyödynsivät tilan muunneltavuutta ja käyttöjoustavuutta lisääviä ratkaisuja. Vierekkäisiä saleja voidaan yhdistää siirrettävien väliseinien tai liuku- ja haitariovien avulla, mikä mahdollistaa tilojen käytön erikokoisiin ja -luonteisiin tilaisuuksiin. Lisäksi huonetilat on varusteltu irtokalustein.

Seurakuntatalossa keittiö- ja tarjoilutilat on sijoitettu seurakuntasalin yhteyteen tai läheisyyteen. Ne palvelevat yleisten tilaisuuksien, kuten kirkkokahvien tai vähävaraisille tarkoitettujen diakoniaruokailujen, tai yksityisten perhejuhlien, kuten ristiäisten tai muistotilaisuuksien, järjestelyitä. Seurakuntasalia on käytetty myös hartaus-, esitelmä-, ja keskustelutilaisuuksien pitopaikkana sekä seurakunnallisten toimielinten ja harrastuspiirien kokoustilana.

Tilan monikäytön mahdollistavat ratkaisut ovat seurakuntatalojen huonejärjestelyille leimallisia. Silti juuri uskonnollisen rakennuskannan kohdalla tilasuunnittelun julkilausutut ihanteet korostivat pitkään huonetilojen tarkkarajaista toimintolähtöisyyttä. Tähän periaatteeseen vedoten monet arkkitehdit pitivät epätarkoituksenmukaisena yhteensopimattomina pidettyjen sakraalien ja profaanien tilojen yhdistämistä saman katon alle.

Keijo Petäjä esitti vuonna 1957 Arkkitehti-lehdessä, että seurakuntatalojen sisustuksissa tulisi pikemmin suosia kiinteitä ratkaisuja, jotta rakennuksen käyttäjät eivät pystyisi omapäisesti muuttamaan tilaan lähtökohtaisesti määriteltyä käyttötapaa tai -järjestystä.[17] Ensin seurakuntasaleissa sovelletut tilankäytön joustavuutta ja muunneltavuutta parantavat ratkaisut yleistyivät 1960-luvun loppupuolelta lähtien myös varsinaisissa kirkkosaleissa.

Kerhohuoneita ja harrastustiloja joka lähtöön

Vaikka suomalaisten jumalanpalvelusaktiivisuus alkoi laskea tasaisesti toisen maailmansodan jälkeen, seurakuntien monimuotoinen pienryhmätoiminta kasvatti suosiotaan vielä 1970-luvulla.[18] Seurakuntatalorakennusten kokous-, kerho- ja harrastustilat ovat palvelleet muun muassa raamattu-, diakonia- ja lähetyspiirien sekä musiikkiryhmien toimintaa.

Seurakuntatalojen keskeisimpiä käyttäjiä ovat olleet lapset ja nuoret. Heille suunnatun toiminnan tilavaraukset ja -vaatimukset pyrittiin huomioimaan jo rakennusten suunnitteluvaiheessa esimerkiksi sijoittamalla lasten ja nuorten käyttöön varatut tilat muuhun toimintaan nähden mahdollisimman häiriöttömästi ja sisustamalla ne sopivin kalustein. Seurakunnallisista työmuodoista lasten pyhäkoulut olivat 1950-luvun lopulla suosionsa huipussa, jolloin ne tavoittivat valtakunnallisesti vajaat 35 prosenttia koko ikäluokasta.

Vanhempien työssäkäyntiä helpottanut seurakunnallinen päivä- ja iltapäiväkerhotoiminta on ollut vireää etenkin kaupungeissa.[19] Esimerkiksi Turun Vasaramäen funktionalistiseen seurakuntataloon (Erik Bryggman, 1943) sisällytettiin isot tilat sekä pikkulasten lastenseimelle että leikki-ikäisten lastentarhalle.[20]

KUVA 5

1900-luvulla kirkko löysi itselleen luontevan yhteistyökumppanin partioliikkeestä. Samalla, kun seurakunnat saivat käyttöönsä toiminnallisen lasten ja nuorten kasvatusmenetelmän, partioliike sai työlleen ammattimaiset vetäjät ja tarvittavat toimitilat. Seurakuntayhteistyön kautta partioliike onnistui levittäytymään myös maaseudulle.[21] Monissa seurakuntatalosuunnitelmissa partiolaisille tarkoitetut kerhohuoneet huomioitiin erikseen. Seurakuntatalojen kokous- ja kerhotilat ovat olleet myös sellaisten ulkopuolisten tahojen käytettävissä, jotka ovat jakaneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon aate- ja arvomaailman sekä edistäneet sen sosiaalista missiota.

Vuosikymmenten saatossa nuorisolle varatut seurakuntatalon tilat ovat taipuneet koulumaiselle rippikouluopetukselle, vapaamuotoiselle oleskelulle sekä ohjatuille askartelu- ja liikuntaharrastuksille. Kirkon sitoutuminen jäsenistönsä hyvinvoinnin edistämiseksi ja seurakunnallisten työtapojen monipuolistuminen tiivistyvät seurakuntatalojen liikuntatiloissa.

Voimistelu- ja palloilusalit toteutettiin esimerkiksi Hintan seurakuntataloon (1955, Niilo Mattila) Oulussa ja Savonlinnan seurakuntakeskukseen (Heikki Elomaa, 1973). Seurakuntatalorakennuksista erikoisimpia ovat Pylkönmäelle (1976) ja Kinnulaan (1991) valmistuneet kohteet, joihin toteutettiin peräti uima-allas- ja saunaosastot.[22] Varsinkin pienillä ja syrjäisillä paikkakunnilla seurakunnat täydensivät rakennustoiminnallaan julkisen palveluverkoston laajuutta ja kattavuutta.

Paikat kirkonkirjoille ja inhimillisille kohtaamisille: Seurakuntatalojen virastotilat

Kirkko hoiti julkisia väestökirjanpitotehtäviä vuoteen 1999 asti, minkä jälkeen se on jatkanut oman jäsenrekisterinsä ylläpitoa. Ihmiset ovat asioineet kirkkoherranvirastoissa muuttaessaan paikkakunnalta toiselle ja hakeakseen heitä itseään koskevia virallisia asiakirjoja. Kaste-, vihki-, ja kuolintietoja sisältävät suurikokoiset kirkonkirjat ja seurakuntien jäsenkortistot siirtyivät 1900-luvun aikana pappilan arkistoholvista seurakuntatalon suojiin, niiden säilyttämiseen ja käsittelyyn suunniteltuihin tiloihin. ATK-pohjaista rekisteriä alettiin käyttää 1970-luvulla.[23]

Arkisto-, toimisto- ja asiointitilojen lisäksi seurakuntatalon virasto- ja kansliahuoneiston yhteyteen on voitu sisustaa toimituskappeli kasteiden ja vihkimisten suorittamiseksi. Ratkaisu jouhevoitti papiston työskentelyä ja tarjosi tunnelmallisen kehyksen seurakuntalaisten sielunhoidollisille kohtaamisille. Seurakuntatalon virasto-osa työpisteineen sekä neuvottelu- ja kokoushuoneineen on palvellut laajemminkin seurakuntahallinnon tarpeita. Suurimpiin seurakuntatalokohteisiin on voinut sisältyä myös kirkkovaltuustolle ja seurakuntaneuvostolle varattu juhlava istuntosali.

Seurakuntataloissa on ollut tyypillisesti myös diakoniatyölle tarkoitettuja tiloja. Vuonna 1944 kirkkolaki velvoitti seurakunnat palkkaamaan palvelukseensa sairaanhoitajan koulutuksen saaneen diakonissan. Terveydenhoidon ammattilaisena hän huolehti seurakunnassa sairaiden, vanhusten, vammaisten ja huono-osaisten hyvinvoinnin edistämistoimista. 1950- ja 1960-luvuilla rakennettuihin seurakuntataloihin on saatettu sisällyttää jopa potilastyöhön soveltuvia vastaanottotiloja. Tältä osin asetelma muuttui vuonna 1972, jolloin uusi kansanterveyslaki velvoitti kunnat vastaamaan kansalaisten perusterveydenhuollosta. Seurakunnallinen diakoniatyö on sittemmin muuttunut monimuotoiseksi sosiaali- ja avustustoiminnaksi, jonka tunnetuin esimerkki on laaja-alaista yhteiskunnallista arvostustakin nauttiva vähävaraisille suunnattu elintarvike- ja vaatejakelu.[24]

Asuntoja seurakuntien työntekijöille – ja toisinaan muillekin

Moniin seurakuntataloihin sovitettiin myös asuntoja. Yleisimpiä olivat talonmies-vahtimestarille tarkoitetut asuinhuoneistot, joita tehtiin vielä 1980-luvulla valmistuneisiin rakennuksiin. Sen lisäksi, että yksittäisiä pieniä asuntoja sijoitettiin rakennuksen päärunkoon, joihinkin seurakuntataloihin toteutettiin rivi- tai kerrostalomaisia asuinsiipiä tai -osia. Vuoteen 1990 asti seurakunnat oli velvoitettu virkatalolain nojalla tarjoamaan asunnot virkapapistolleen ja -kanttorille luontoisetuna. Laki määritteli myös asuntojen kokoluokan tarkasti ja hierarkkisesti: Pappiloista tilavin ja edustavin varattiin kirkkoherran käyttöön.

Pappilat eivät olleet vain yksityisiä perheasuntoja, vaan ne toimivat puolijulkisina uskonnollisen yhteisöelämän näyttämöinä. Sekä kaupungeissa että maaseutupaikkakunnilla niiden ovet avattiin seurakuntalaisten vierailu- ja asiointikäynneille. Toista maailmansotaa seuranneina vuosina seurakunnat tarjosivat resurssien salliessa asuntoja muidenkin työntekijäryhmien käyttöön etenkin asuntopulan vaivaamilla paikkakunnilla. Sittemmin ne saivat oikeuden vuokrata tai myydä omistamansa asunnot eteenpäin.[25]

Kirkonmäellä ja ostarin kupeessa: seurakuntatalon paikka suomalaisessa maisemassa

Pääsääntöisesti seurakuntataloja on rakennettu kahdesta syystä. Osa kohteista on pystytetty olemassa olevan kirkon läheisyyteen eräänlaisiksi täydennys- tai lisärakennuksiksi. Osa muodostaa paikkakunnan pääkirkkoon nähden itsenäisesti toimivan seurakunnallisen toimipisteen. Kummankinlaisia seurakuntataloja on tiheämmin ja harvemmin asutuilla alueilla. Tämä asetelma on vaikuttanut tapaan, jolla seurakuntatalorakennus on sovitettu ympäristöönsä – olkoon kyse sitten kaupunki- tai maaseutumiljööstä. Vastaavasti seurakuntatalojen suunnittelutyössä on huomioitu kohteiden suhde muuhun rakennuskantaan ja luonnonmaisemaan, mikä on vaikuttanut niiden sijoitteluun, kokoluokkaan sekä arkkitehtonisiin ja toiminnallisiin ratkaisuihin.

Vuonna 1962 piispa Eino Sormunen esitti modernin arkkitehtuurin teoreetikkona ja puolestapuhujana tunnetun Sigfried Giedionin ajatteluun tukeutuen, että seurakuntatalorakennuksen tulisi joko sulautua/avautua tai erottautua/sulkeutua suhteessa sen lähiympäristöön.[26] Tämä rakennustaiteellinen dynamiikka toteutuu moni-ilmeisellä tavalla Suomessa 1940–1990-luvuilla valmistuneissa seurakuntataloissa. Seuraavaksi pohdin tapausesimerkein, miten rakennuspaikka on vaikuttanut seurakuntatalojen arkkitehtonisiin ratkaisuihin.

Uusi ja vanha muotokieli vuoropuhelussa

Vuosikymmeniä kaupunki- ja lähiösuunnittelun oppikirjana käytetyssä Asemakaavaoppi -teoksessa (Otto-I. Meurman, 1947) on käsitelty lyhyesti myös kirkkorakennusten ja niitä pienempien rukoushuoneiden, eli käytännössä seurakuntatalojen, sijoittelua. Uskonnollisille arvorakennuksille Meurman soisi arkkitehtonisesti viimeistellyn ulkoasun ja kaupunkikuvallisesti huomionarvoisen sijaintipaikan aikakauden ihanteiden mukaisesti väljästi rakennetussa, maaston muotoja mukailevassa ja puistomaisen vehreässä maisemassa.[27] Yhteiskunnallisesti arvostettuina ja kulttuurisesti vakiintuneina toimijoina seurakuntien rakennus- ja toimitilasuunnitelmat saatettiin hyvissä ajoin myös asemakaavoituksesta vastaavien viranomaisten tietoon.

Joillakin paikkakunnilla kaupunginarkkitehdit, kuten Bertel Strömmer Tampereella ja Erkki Colliander Järvenpäässä, laativat päätoimensa ohella myös seurakuntatalojen piirustuksia. Seurakunnat tilasivat suunnitelmia pääsääntöisesti suorina toimeksiantoina. Toisinaan seurakunnat turvautuivat luottoarkkitehtitoimistoihin, kuten pääkaupunkiseudulla Kirsti Arajärvi & Olavi Leka, Keijo & Marja Petäjä ja Kalle & Leena Niukkanen, joilta tilattiin useammankin toimirakennuksen piirustukset.[28]

Suunnittelukilpailuja seurakunnat järjestivät vain erityistapauksissa, kun kyse oli maisemallisesti merkittävästä tai arkkitehtonisesti kunnianhimoisesta seurakuntatalohankkeesta. Arkkitehtuurimuseon kilpailuarkistosta ilmenee, että vuosina 1940–1999 järjestettiin yhteensä 52 arkkitehtuurikilpailua, johon sisältyi seurakuntatalon, -kodin tai -keskuksen suunnittelutyö – joissain tapauksissa laajemman kirkkokilpailun osana. Kilpailuista peräti 41 ajoittui 1960–1980-luvuille, jolloin arkkitehtuurikilpailuiden suosio Suomessa oli muutoinkin huipussaan.[29]

Esimerkkinä pian toisen maailmansodan jälkeen järjestetyn suunnittelukilpailun tuloksena toteutetusta kohteesta toimii Lohjan seurakuntatalo, joka valmistui vuonna 1950. Sen piirustukset ovat Aarne Ervin käsialaa. Rakennus sijaitsee keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon ja sitä ympäröivän hautausmaan läheisyydessä. Arkkitehti-lehden esittelyssä Ervi alleviivasi vanhan tunnelmallisen kirkon ja uuden toiminnallisen seurakuntatalon arkkitehtonista jatkuvuutta ja symbolista vastavuoroisuutta. Seurakuntatalo on mittakaavaltaan kirkkoon nähden selvästi alisteinen. Uudiskohteen kappelisali, eli rakennuksen arvokkain tila, sijoitettiin lähimmäksi vanhaa pyhäkköä. Lisäksi seurakuntatalorakennuksen kirkonpuoleiset julkisivut verhoiltiin osin liuskekivin. Kirkon ja seurakuntatalon julkisivuja rytmittävä rouhean harmaa pintamateriaali liittää yhteen muinaisen ja modernin.[30]

KUVA 6

Ulkoasun näkökulmasta seurakuntatalon monumentaalisempi tai vaatimattomampi toteutustapa riippui sen suhteesta paikkakunnan kauempana tai lähempänä sijaitsevaan pääkirkkoon. Nykyisessä Sastamalassa sijaitseva ja alun perin Salokunnan seurakuntataloksi suunniteltu rakennus valmistui vuonna 1960. Samana vuonna sen kirkkosali vihittiin jumalanpalveluskäyttöön. Piirustukset laati arkkitehti Timo Penttilä.

Rakennushankkeen taustalla oli Karkun pitäjän jakautuminen kahteen Kokemäenjoen erottamaan osaan. Maantieteelliset olosuhteet hankaloittivat kulkua paikkakunnan harvaanasutulta eteläpuolelta vanhalle kirkolle. Koska uudisrakennus muodostui seurakunnan itsenäiseksi toimipisteeksi ja sijaitsi yksinäisellä paikalla mäntykankaalla, se suunniteltiin ulkoisesti ja toiminnallisesti kirkkomaiseksi. 1950- ja 1960-luvuilla aikalaiset olivat valmiimpia hyväksymään modernin muotokielen hyödyntämisen sakraaliarkkitehtuurissa juuri sellaisissa kohteissa, jotka eivät hahmollaan rikkoneet perinnemaiseman yhtenäisyyttä.[31]

KUVA 7

Nyttemmin Salokunnan kirkkona tunnettu rakennus sisältyy valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) inventointiin esimerkkinä ”uudemman kirkkoarkkitehtuurin muotoratkaisujen soveltamisesta paikallisseurakunnan mittakaavallisesti vaatimattomampiin tarpeisiin”.[32]

Verrokkina Salokunnan kirkolle toimii vuonna 1961 valmistuneen Hyvinkään kirkon yhteyteen rakennettu työkeskus eli seurakuntatalo. Aarno Ruusuvuoren suunnitelman ydin perustui kahden erillisrakennuksen muodostamalle arkkitehtoniselle jännitteelle, joka kehkeytyi pyramidin tavoin korkeuksiin kohoavan pyhäkön ja muuriksi maastoutuvan matalan seurakuntatalon välille.[33] Se, toteutettiinko kirkko- ja seurakuntatalorakennukset yhteen vai erikseen, riippui useista tekijöistä, kuten tontin rakenteesta sekä rakennusbudjetin ja -ohjelman asettamista reunaehdoista. Ratkaisuun vaikuttivat myös suunnittelijan taiteelliset näkemykset.

KUVA 8

Meidän jokapäiväinen modernimme

Seurakunnat laajensivat toimintapiiriään esikaupunkialueille ja lähiöihin rakentamalla niihin seurakuntataloiksi nimettyjä ja ulkoisesti kirkkomaisia kohteita. Ajatuksena oli, että rakennukset vihittäisiin kirkollisen paikallishallinnon vakiinnuttua kaupunginosan kattavan alueseurakunnan pääkirkoiksi. Pienempiin ja etäisempiin asutuskeskuksiin toteutettiin myös vaatimattomampia seurakuntakoteja.

Aikalaisajattelussa yhteisölliseksi ja perinteikkääksi mielletyn seurakuntaelämän vakiinnuttaminen uusiin lähiöihin palveli nykyaikaisessa kaupunkilaiselämässä esiintyvien sosiaalisten lieveilmiöiden, kuten juurettomuuden, näköalattomuuden ja yksinäisyyden, torjuntaa. Riittävän tiheän toimitilaverkoston avulla seurakunnat pyrkivät laajentamaan alueellista vaikuttavuuttaan.

KUVA 9

1960-luvulle tultaessa kaupunkisuunnittelun uudet ideaalit korostivat rakennetun ympäristön toiminnallista tehostamista, mikä ilmeni kaupunkirakenteen tiivistämisenä. Vantaalla 1960- ja 1970-luvuilla rakennetussa Mikkolan kaupunginosassa tienoota palveleva seurakuntakoti on esimerkki ympäröivän lähiön palveluvalikoimaan nivoutuvasta ja sen rakennuskantaan sulautuvasta kohteesta.

Seurakuntakotihuoneisto sijoittuu vuonna 1970 valmistuneeseen ja arkkitehti Ilmo Valjakan suunnittelemaan tiiviiseen ostoskeskuskortteliin. Suoraviivaisen rationalistinen kokonaisuus rakentuu neljästä kuutiomaisesta punatiilipaviljongista. Niistä yhden suuren liiketila on alusta lähtien ollut seurakunnan käytössä. Päivittäistavarakauppojen lisäksi ostoskeskuksen muut asiointitilat ovat vuosien varrella palvelleet niin kaupallisia kuin julkisiakin toimintoja.[34] Rakennuksen yhtenäisyys on korostanut seurakuntakodin ja viereisen kirjaston, kioskin, kaupan ja kuppilan samanarvoisuutta – maallisen ja hengellisen elämänpiirin lomittuneisuutta.

KUVAT 10A+B

Seurakuntataloarkkitehtuurin arkista pelkistyneisyyttä voi lähestyä taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja rakennustaiteellisesta näkökulmasta. Ulkoisesti vaatimaton toteutus oli sidoksissa rahalliseen resursointiin. Siinä, missä pienet maalaisseurakunnat saattoivat olla kovin vähävaraisia, suurissa kaupunkiseurakunnissa saattoi olla samanaikaisesti käynnissä useita rakennushankkeita.

Ulkoisesti pelkistetty mutta toiminnallisesti monipuolinen seurakunnallinen käyttöarkkitehtuuri muodostui 1900-luvun jälkipuoliskolla kansankirkollisen uudistustyön keskeiseksi välineeksi. Seurakuntatalon kodikas tavanomaisuus oli keino toivottaa kaikenlaiset ihmiset tervetulleiksi matalalla kynnyksellä seurakunnan yhteyteen.

Kirkkoa arvosteltiin, sisältä ja ulkoa, sosiaalisesta piittaamattomuudesta niin toista maailmansotaa seuranneina pulavuosina kuin auktoriteetti- ja uskontokriittisen nuorisoliikehdinnän vahvistuessa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Julkisuudessa esitetty kritiikki tiivistyi usein arkkitehtuuriin eli kalliisiin ”monumenttikirkkoihin” ja tuhlaileviin ”katedraaleihin”.[35]

Seurakuntatalorakennusten ulkoinen arkisuus kumpusi myös muodonannon rakenteellisuutta, ajattomuutta ja yleispätevyyttä sekä materiaalinkäytön rehellisyyttä korostavasta estetiikasta, joka osaltaan maallisti uskonnollisen rakennuskannan ilmiasua. On huomionarvoista, että seurakuntatalorakennusten tuntuva yleistyminen 1970-luvulla ei heijastunut Arkkitehti-lehden kohde-esittelyiden lukumäärän kasvuna – päinvastoin.

Poikkeavaa ja erottuvaa vai samanlaista ja sulautuvaa?

1980- ja 1990-luvuilla läpimurron tehneen postmodernismin myötävaikutuksella seurakuntataloarkkitehtuurissa tapahtui käänne kohti pyhää, perinteistä ja paikallista. Muutos havainnollistuu tarkastelemalla nykyisen Oulun kaupungin alueella sijaitsevia esimerkkitapauksia.

Juha Pasasen ja Lasse Vahteran suunnittelema Myllyojan seurakuntatalo (1983) sijaitsee metsäisen tontin keskellä, ostoskeskuksen ja asuinalueen tuntumassa. Vaikka mittakaavaltaan ja massoittelultaan kohde suhteutuu läheiseen rakennuskantaan, punatiilinen seurakuntatalo erottautuu siitä silmiinpistävästi poikkeavalla arkkitehtuurillaan. Kohteen basilikamainen jäsennys yksityiskohtineen toisintaa luovasti kirkkorakennustaiteen vuosisataisia muotoaiheita.[36]

Minna ja Ilmari Lahdelman suunnittelema Haukiputaan seurakuntakeskus (1990) sijaitsee 1760-luvulla valmistuneen puisen ristikirkon ja paikkakunnan liikekeskuksen välimaastossa. Läheisen jokimaiseman lisäksi kohteen sijoittelussa on huomioitu sen suhde tienoon rakennuskantaan, kuten vanhaan kouluun ja viljamakasiiniin. Seurakuntakeskuksen rakennusmassat polveilevat kylämäisesti kirkolle johtavan raitin varressa. Uudisrakennus muodostaa lähiympäristöönsä samanaikaisesti sekä jyrkän kontrastin että asteittaisen siirtymän sakraalin ja profaanin, uuden ja vanhan välille.[37]

KUVA 11A+B

Lopuksi: Rakennettua hyvinvointia maallisen ja hengellisen elämänpiirin risteyskohdassa

1900-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut seurakuntatalojen voimakas määrällinen kasvu on näkyvä osoitus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sitoutumisesta hyvinvointiyhteiskunnan kansallisiin rakennustalkoisiin. Uuden rakennustyypin kautta kirkko pyrki ajanmukaistamaan oman toimintastrategiansa ja luomaan edellytykset modernille seurakuntaelämälle moni-ilmeisine toimintamahdollisuuksineen. Seurakuntatalojen puitteissa kaikenlaisille ihmisille tarjotut palvelut toisinaan jopa paikkasivat muun julkisen hyvinvointipalveluiden puutteita ja katvealueita.

KUVA 12

Seurakuntatalot tarjoavat mielenkiintoisen kehyksen uskonnon ja yhteiskunnan monimuotoisen vuorovaikutussuhteen tarkastelulle. Seurakuntatalorakennus on samanaikaisesti maallistumiskehityksen oire ja lääke: se on kirkon sisäisen muutospaineen aikaansaannos, jolla on vastattu ajan tuomiin ulkoisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin haasteisiin.

Kirkon jäsenmäärän lasku yhdistettynä kiinteistökannan kasvaviin ylläpito- ja korjauskustannuksiin on pakottanut monet seurakunnat kohdentamaan niiden tilalliset ja toiminnalliset resurssit yhä tehokkaammin ja tarkoituksenmukaisemmin. Usein kirkkorakennusten varjoon jäävien seurakuntatalojen kohtalonhetket ovat jo nyt käsillä. Jää nähtäväksi, millaista arvostusta ne kirkossa ja yhteiskunnassa tulevaisuudessa nauttivat.

Kirjoittaja

Oscar Ortiz-Nieminen filosofian tohtori, teologian maisteri on taide-, museo- ja opetusalan akateeminen sekatyöläinen.

Artikkeli on julkaistu 2022.

VIITTEET

[1] Artikkelissa esitetyt tiedot ja tulkinnat perustuvat tutkimus- ja ammattikirjallisuuteen, kuten Arkkitehti-lehden kohde-esittelyihin, museoiden inventaarioaineistoihin sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon julkaisemiin tilastoihin ja paikallisseurakuntien omiin kiinteistökuvauksiin.

[2] Ortiz-Nieminen 2021, 231–234; Kirkkohallituksen ohjeita ja tiedonantoja 9/1950 ja 4/1955; Rastimo 1969, 38.

[3] Ortiz-Nieminen 2021, 148–149.

[4] Ortiz-Nieminen 2021, 98, 131; Ks. myös Heikkilä & Heininen 2017, 150–153, 170–171; Heikkilä 2008, 79; Veikkola 1977, 9, 20.

[5] Ortiz-Nieminen 2021, 125–126; Soikkeli 2000, 12; Veikkola 1977, 33.

[6] Ortiz-Nieminen 2021, 108; Honkapirtti 1942, 7–8; S.n., Sortavalan seurakuntatalo, Laatokka 5.9.1894.

[7] Seurakuntien rakennustilasto 2022, Kirkon tilastot; Kirkkohallituksen yliarkkitehti Edla Mäkelän sähköposti tekijälle, 8.3.2022.

[8] Pasanen & Vahtera 1985, 46.

[9] Kirkkolaki, luku 13, 6 § ja luku 9, 3 §.

[10] Ortiz-Nieminen 2021, 3–4, 141; ks. myös Heikkilä 2008, 77–79; Dhima 2008, 205–213, passim.

[11] Ojanen 1990, 200, 2007–210.

[12] Rakennusoppaista maininnanarvoisimpia ovat Våra församlingshem (1944) ja Så byggs en småkyrka (1957). Arkkitehti-lehdessä julkaistiin etenkin ylimmän papiston ja arkkitehtikunnan edustajien arvioita kirkollisen rakennustaiteen tilasta, ks. esim. Sormunen 1957, Petäjä 1957, Wickberg 1958, Rastimo 1969 ja Lappo 1969.

[13] Ks. Ortiz-Nieminen 2021, 253–254.

[14] Larsson 1914, 13; ks. myös Ortiz-Nieminen 2021, 111.

[15] Kirkkohallituksen ohjeita seurakuntien jälleenrakennustyötä varten. Arkkitehti 1946:11–12, 36.

[16] Ks. Lindroos & Lindroos 1954; Pollari [2021].

[17] Petäjä 1957, 160; ks. myös Ortiz-Nieminen 2021, 252–255.

[18] Huotari 1977, 224.

[19] Huotari 1977, 226.

[20] Bryggman 1953.

[21] Paavilainen 2010, 312–315.

[22] Dhima 2008, 159; Ketolainen 2017.

[23] Väestötietojärjestelmän historia, Digi- ja väestötietoviraston internet-sivut.

[24] Ks. Sormunen 1962, 42; Heikkilä & Heinonen 2017, 189.

[25] Soikkeli 2000, 36–39; Ortiz-Nieminen 2021, 337–344.

[26] Sormunen 1962, 37.

[27] Meurman 1982, 336.

[28] Ortiz-Niemien 2020, 401–402.

[29] Arkkitehtuurimuseon kilpailuarkisto.

[30] Ks. Ervi 1954; Lohjan rakennetun ympäristön inventointiluettelo, 58.

[31] Penttilä 1962; Knapas & Tirilä 2006, 112–113; ks. myös Auranen, Ahti: Miltä näyttää oikea kirkko? -artikkelisarja Uusi Suomi 1959.

[32] Salokunnan kirkko, Museoviraston RKY-portaali.

[33] Ruusuvuori 1961.

[34] Ks. Laitinen & Huuhka 2012, 33.

[35] Ortiz-Nieminen 2021, 216–218; Rastimo 1969.

[36] Ks. Pasanen & Vahtera 1985.

[37] Ks. Lahdelma 1992.

LÄHTEET

Arkistot

Arkkitehtuurimuseon arkisto, Helsinki Kilpailuarkisto: seurakuntakeskuksia, -taloja ja -koteja koskevat tiedot, 1927–2014.

Sähköpostikirjeenvaihto

Kirkkohallituksen yliarkkitehti Edla Mäkelän sähköposti tekijälle, 8.3.2022.

Sanomalehdet

Laatokka 1894, Uusi Suomi 1959.

Muut lähteet ja kirjallisuus

Bryggman, Erik 1953. Vasaramäen seurakuntatalo, Turku. Arkkitehti 1953:4–5.

Dhima, Sari 2008. Tila tilassa: Tilan ja liturgian dialogi alttarin äärellä. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Ervi, Aarne 1954: Lohjan seurakuntatalo. Arkkitehti 1954:11.

Heikkilä, Markku 2008: Kirkon rakentamisen ohjausjärjestelmät. Teoksessa Uskon tilat ja kuvat: Moderni suomalainen kirkkoarkkitehtuuri ja -taide. Toim. Arto Kuorikoski. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura.

Heikkilä, Markku & Heininen, Simo 2017. Uusi Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Honkapirtti, Maija 1942. Sortavalan evankelinen seura. Piirteitä sen synnystä, kehityksestä ja toiminnasta vuosina 1890–1940. Sortavala: Sortavalan evankelinen seura.

Huotari, Voitto 1977. Kirkollinen toiminta toisen maailmansodan jälkeen. Teoksessa Suomen kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Helsinki: Kirjapaja.

Ketolainen, Päivi 2017. Kinnulan seurakunta: Uimahalli, uudet urut ja 90 prosentin jäsenyysluvut. Kotimaa 27.2.2017. https://www.kotimaa.fi/artikke... (haettu 15.1.2022)

Kirkkohallituksen ohjeita ja tiedonantoja, 1950–1955 vsk. Helsinki: Kirkkohallitus.

Kirkkohallituksen ohjeita seurakuntien jälleenrakennustyötä varten. Arkkitehti 1946:11–12.

Kirkkolaki. https://www.finlex.fi/fi/laki/... (haettu 15.1.2022)

Knapas, Marja Terttu & Tirilä, Soile 2008. Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970. Helsinki: Museovirasto.

Lahdelma, Ilmari 1992: Haukiputaan seurakuntakeskus. Arkkitehti 89:1.

Laitinen, Karitta & Huuhka, Eija 2012. Vantaan ostoskeskukset. Aalto-yliopiston julkaisusarja Aalto TT 18/2012. Espoo: Aalto-yliopisto.

Lappo, Maj-Lis 1969: Kirkko suunnittelun kohteena. Arkkitehti 66:2.

Larsson, Vilh[elm] 1914. Om församlingshemmets uppgift och dess betydelse för församlingslifvet. Teoksessa Boken om församlingshem. Stockholm: Diakonistyrelse.

Lindroos, Elma & Lindroos, Erik 1954: Härmälän seurakuntatalo ja pappila. Arkkitehti 1954:11.

Lohjan rakennetun ympäristön inventointiluettelo. Lohja: Lohjan kaupunkisuunnittelukeskus ja Lohjan Museo. https://lohja.emmi.fi/l/fjb8Mn... (haettu 15.1.2022)

Meurman, Otto-I 1982. Asemakaavaoppi. 2. painos. Helsinki: Rakennuskirja.

Ojanen, Eeva 1990. Espoon seurakuntahistoria. Espoo: Espoon seurakunnat.

Ortiz-Nieminen, Oscar 2021. Kaikenlaiselle toiminnalle tilaa riittää, kaikenlaisille seurakuntalaisille paikkoja on: Monitoimikirkkoarkkitehtuuri Helsingin seudulla 1900–1960-luvuilla. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Paavilainen, Marko 2010. Aina valmiina: partioliike Suomessa 1910–2010. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.

Pasanen, Juha & Vahtera, Lasse 1985: Myllyojan Seurakuntatalo, Oulu. Arkkitehti 82:4.

Penttilä, Timo 1962: Salokunnan seurakuntatalo, Karkku. Arkkitehti 42:5.

Petäjä, Keijo 1957: Seurakuntatyön ja arkkitehtuurin vaatimukset seurakuntataloja suunniteltaessa. Arkkitehti 1957: 9–10.

Pollari, Mikko [2021]. Härmälän kirkon tarina. https://tampereenseurakunnat.f... (haettu 15.1.2022)

Rastimo, Urpo 1969: Seurakunnat rakennuttavat. Arkkitehti 66:2.

Ruusuvuori, Aarno 1961. Hyvinkään kirkko ja työkeskus. Arkkitehti 41:9.

Seurakuntien rakennustilasto 2022, Kirkon tilastot. https://www.kirkontilastot.fi/... (haettu 15.3.2022).

Salokunnan kirkko 2009. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) -portaali. http://www.rky.fi/read/asp/r_k... (haettu 15.1.2022)

Soikkeli, Anu 2000. Suomen vanhat pappilat – menneisyyden tulevaisuus. Oulu: Oulun yliopisto.

Sormunen, Eino 1957: Sakraalirakennuksille asetettavista historiallisista, esteettisistä ja liturgisista vaatimuksista. Arkkitehti 1957: 9–10.

Sormunen, Eino 1962. Kirkko ja seurakuntakoti: Johdatus nykyiseen kirkonrakennustaiteeseen. Suomalainen Kirjakauppa, jakaja.

Så byggs en småkyrka 1957. Red. Berndt Gustafsson. Svenska kyrkans diakonistyrelse.

Veikkola, Juhani 1977. Kansa katkoo kahleitaan – miten käy kansankirkon? Teoksessa Suomen kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. Helsinki: Kirjapaja.

Wickberg, Nils-Erik 1958: Kirkkorakentamisen edellytyksistä nykyaikana. Arkkitehti 1958:6–7.

Väestötietojärjestelmän historia, Digi- ja väestötietoviraston internet-sivut. https://dvv.fi/historia (haettu 15.1.2022)

Våra Församlingshem 1944. Red. John Stenung. Stockholm: Svenska kyrkans diakonistyrelse.

×