Kaavoituslainsäädäntö ja kaupungistuvan hyvinvointiyhteiskunnan suunnittelu 1945–1990
Juhana Lahti
Kaupunkien suunnittelua ohjaava kaavajärjestelmä periytyy 1900-luvun jälkipuoliskolta, jolloin kuntia ja kaavoitusta ohjaavaa lainsäädäntöä kehitettiin yhdenmukaiseksi järjestelmäksi.[1] Aiemmin käytännöt vaihtelivat kunnittain ja kaupungeittain, mutta lakisäädännön, kuntamuotojen ja kuntien statuksen muutosten johdosta ne ovat yhdenmukaistuneet vaiheittain. Nykyään kunnilla on oikeus ja velvollisuus kaavoitukseen alueellaan.
Modernin kaavoituksen myötä joka tontille, korttelille ja alueelle yksi käyttötarkoitus
Rakennuslaki astui voimaan 1959. Rakennuslaissa esitettiin kaavahierarkia, jonka karsittu versio (asemakaava, yleiskaava, maakuntakaava) on edelleen käytössä. Rakennuslaki velvoitti suunnittelemaan taaja-asutusta sekä loi rakentamista koskevan ennakkovalvontajärjestelmän.[3]
Rakennuslakia edelsi pelkästään kaupunkeja koskenut 1932 voimaan tullut asemakaavalaki, joka tuki kaupunkien kasvua ja mahdollisti yksityisten omistamien maiden kaavoittamisen.[4] Asemakaavalaissa säädettiin periaate, jossa jokaiselle tontille, korttelille tai alueelle määriteltiin kerrallaan vain yksi käyttötarkoitus.[5] Seuraavaksi lainsäädäntöön haluttiin lisättäväksi yleiskaavoitus, joka monen vuosikymmenen päähän suuntautuvana ennakoivana järjestelmänä mahdollistaisi maankäytön ohjaamisen. Keskeinen väline tässäkin oli aluevarausperiaate: yleiskaavassa alueet "korvamerkittiin" tiettyä tulevaa käyttöä varten. Yleiskaava tuli lainsäädäntöön rakennuslaissa.
Rakennuslaki sitoutui perusteiltaan modernin kaupunkisuunnittelun perusperiaatteisiin: funktionaalinen, käyttötarkoituksesta lähtevä logiikka läpäisi kaikki kaavatasot. Hierarkkinen järjestelmä oli yhteensopiva asemakaavaopin professori Otto-Iivari Meurmanin Suomeen tuomien kaavoitusperiaatteiden sekä jälleenrakentamiskaudesta alkaen esikaupungeiksi ja lähiöiksi levittäytyvän kaupunkirakenteen kanssa. Meurmanin 1947 julkaistu Asemakaavaoppi oli tärkeä teos kaavoituksen kehittymisen kannalta.
Rakennuslakia muutettiin yli 60 kertaa, ja 1900-luvun lopulla laki oli vanhentunut. Suurin osa voimassa olleista kaavoista oli varsin vanhoja ja laadittu toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa sekä toisenlaisiin ympäristöön liittyvien arvojen pohjalta.[6] Maankäyttö- ja rakennuslaissa (1999) kaavojen ajantasaistaminen, ympäristökysymysten huomioiminen ja kaupan rakentamisen ohjaus olivat keskeisiä tavoitteita. Uudisrakentamisen ohjaamisesta oli siirryttävä korjausrakentamiseen, ylläpitoon ja täydennysrakentamiseen.[7] Fyysisen suunnittelun rinnalla keskeisiä olivat sosiaalinen ja toiminnallinen näkökulma.[8] Tarpeen oli myös yhtenäistää kaavamuotoja ja niiden sisältövaatimuksia sekä poistaa kaupunkeja ja maalaiskuntia erotteleva lainsäädännöllinen jako.[9]
