Kunnallistekniikka Suomessa 1945–2000. Esimerkkinä vesihuolto

Petri Juuti & Riikka Juuti

Kunnallistekniikka on perusta turvalliselle elinympäristölle, jossa kuntalaisten on hyvä asua sekä yritysten toimia. Kunnallistekniikkaan kuuluvat muun muassa: vesihuoltopalvelut, liikennejärjestelmät, tiet, hulevesien hallinta, liikennesuunnittelu ja jätehuolto. Laajemmin kunnallistekniikkaan katsotaan kuuluvaksi myös mm. energiahuolto, tietoliikenneverkot, rakennukset, viheralueet, satamat ja lentokentät. Tässä artikkelissa keskitytään vesihuoltoon.

Suurin osa nykyisistä maamme vesi- ja viemäriverkostoista rakennettiin 1960–80-luvuilla, jolloin myös ohjaava lainsäädäntö kehittyi harppauksin. Vielä 1960-luvulla yhdyskuntien veden kokonaiskulutuksen arvioitiin kasvavan voimakkaasti. Energiakriisin sekä vuonna 1974 voimaan tulleen jätevesimaksulain myötä veden kulutuksen kasvu taittui ja ominaiskulutus alkoi laskea. Unescon mukaan esimerkiksi vuonna 2003 veden laatu oli Suomessa parasta maailmassa. Unescon raportissa todettiin myös, että "Vesikriisi ei ole yksinkertaisesti vain veden puutteen aiheuttama, vaan olennaisesti huonon hallinnan syytä."⁽¹ Miten Suomen vesihuolto on kehittynyt vaatimattomista lähtökohdista maailman huipulle toisen maailmansodan ja vuosituhannen vaihteen välisenä aikana?

Vesihuollon varhainen historia Suomessa

Vesi- ja viemärilaitosten perustamista oli edeltänyt 1800-luvun loppupuolella jopa vuosikymmeniä jatkunut julkinen keskustelu. Laitokset perustettiin ensin suurimpiin ja vähitellen pienempiin kaupunkeihin. Suomen ensimmäinen vesilaitos aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1876. Vuoteen 1903 mennessä oli vesilaitos perustettu viiteen suurimpaan kaupunkiin Helsinkiin, Viipuriin, Tampereelle, Ouluun ja Turkuun, kun taas sähkölaitos jo 20 kaupunkiin.⁽²

Tulipaloherkät puukaupungit vaikuttivat merkittävästi vesihuollon kehitykseen ja niihin vaatimuksiin, joita vesihuollon järjestelyille asetettiin.⁽³ Sammutusveden tarpeen ohella viemärit tulivat välttämättömiksi huonontuneen hygienian vuoksi. Kaupunkien väkiluvun kasvun seurauksena asuinolosuhteet muuttuivat huonommiksi 1800–1900-lukujen vaihteessa.⁽⁴ Kaivoveden laatu huononi eikä vettä riittänyt varsinkaan kuivina aikoina. Kaupunkien rajojen taakse myös syntyi hallitsemattomasti kasvanutta puutaloasutusta.⁽⁵ Pilaantunut juomavesi, ahtaat asumisolot ja puutteellinen hygienia aiheuttivat vakavia epidemioita sekä kaupungeissa että maaseudulla. Vastaavaa kehitystä koettiin luonnollisesti myös muissa maissa, usein suuremmassa mittakaavassa.⁽⁶

Ennen viemäriverkostojen rakentamista sadevedet virtasivat ojissa, joihin päätyi myös jätevesiä. Kaupunkilaisten oli pääosin itse huolehdittava jätteistään ja jätevesistään. Jätteet heitettiin yleensä pihan perälle tunkioon tai jopa talojen alle, nurkan taakse tai portin pieleen. Viemärit muuttuivat vähitellen 1800–1900-luvun taitteessa kaupunkien asukkaiden vastuulla olleesta hajautetusta jätehuollosta keskitetyksi järjestelmäksi, josta vastasi kaupunki. Jätevesien valtaamat kadunvarret siistiytyivät ja kaupunki raikastui.

Viemärit siirsivät kuitenkin jätevesiongelmat lähimpään rantaan. Lemuavista ja törkyisistä rantavesistä tuli vuorostaan julkinen häpeä ja paljon keskusteltu ympäristöongelma mm. Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Ilmeinen tarve ja kaupunkilaisten aiheuttama paine sai päättäjät tutkimaan keinoja haittojen vähentämiseksi. Vesien pilaantumista ryhdyttiin tutkimaan ja jätevesipuhdistamoja suunnittelemaan – joissain kaupungeissa myös rakentamaan.⁽⁷ Lahti ja Helsinki rakensivat Suomen ensimmäiset jätevedenpuhdistamot. Ne valmistuivat jo vuonna 1910 – aikana, jolloin mikään laki ei tähän kaupunkeja velvoittanut.

Voimakas kehitys vesihuollossa 1800-luvun lopussa oli monen tekijän summa. Olot olivat monin paikoin niin huonot, että toimeen tuli tarttua, jottei suuria katastrofeja aiheutuisi. Vuoden 1875 kuntalaki oli helpottanut tällaisten hankkeiden toteuttamista, ja myös varojen keräämisestä oli tullut entistä helpompaa. Yhtenä rahoittajana vesilaitoshankkeissa toimi Palovakuutusyhdistys.⁽⁸ Se myönsi hankkeisiin edullisia lainoja ja vaati tiettyjen paloturvallisuuden kannalta tärkeiden ehtojen täyttymistä, kuten sitä että verkostopaine riitti sammutustarpeisiin samoin kuin vesitornissa oleva vesi suurpalon varalta.

Urakoitsijoille vesilaitoshankkeet olivat erittäin haluttuja, sillä ne olivat suurimpia kuntien tekemiä investointeja siihen asti. Vastaavat hankkeet ovat sitä usein edelleen tänä päivänäkin.

Myös vuoden 1879 terveydenhoitoasetus oli olennainen vesihuollon kehityksen kannalta. Se edellytti, että kaupunkien vesihuolto järjestetään siten, että hyvää vettä on saatavilla ja että viemäröinti järjestetään.⁽⁹

Voimakkaan rakentamisen aikakausi

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi vesihuollon kehityksen keskeisin vaihe. Suomi oli edelleen yksi Euroopan maatalousvaltaisimpia valtioita. Vuonna 1951 tuli voimaan ensimmäinen rahoituslaki, jolla edistettiin maaseudun vesihuoltoa. Olympiavuonna 1952 Suomen naisten arvioitiin kävelevän päivittäin matkan maasta kuuhun, eli lähes 400 000 kilometriä, kantaessaan vettä kaivosta navettaan ja asuntoon. Tässä vaiheessa yhteiskunnan tukea ryhdyttiin ohjaamaan pienten vesilaitosten ja kirkonkylien vesihuollon tukemiseen.⁽¹⁰

Järvien ja jokien vettä raakavetenä käyttäviä pintavesilaitoksia ja niihin liittyvää tuolloin uutta käsittelytekniikkaa myytiin 1940–1950-luvuilla jopa kaupunkeihin, joilla oli runsaasti omia pohjavesivarantoja.⁽¹¹ Vuonna 1959 astui voimaan uusi rakennuslaki, joka korvasi vuonna 1932 voimaantulleen asemakaavalain. Vanhassa asemakaavalaissa ei kunnilla ollut lakiin perustuvaa pakkoa huolehtia viemärin tai vesijohdon rakentamisesta kaava-alueellaan.

Kehitys Kangasalla 1950-luvun lopussa kuvaa hyvin yleistä kehitystä maalaiskunnissa. Maalaiskuntien liiton Kangasalan kunnanhallitukselle antamassa asiantuntijalausunnossa todettiin, että useat maalaiskunnat olivat vapaaehtoisesti ryhtyneet rakentamaan laitoksia ja ylläpitämään etenkin viemäriä kunnallisena laitoksena. Rakennuslain myötä vesihuollon toteutus tuli kunnalliseksi tehtäväksi, johon laki luki mukaan viemärin rakentamisen ja kunnossapidon kaava-alueella sen mukaan kuin asutus sitä vaati. Vesijohdon rakentaminen sen sijaan jätettiin riippumaan kunnanvaltuuston vapaasta harkinnasta.⁽¹²

Maalaiskuntien liitto totesi, että vesihuollon tuleva kehitys muodostunee "maaseudun kaava-alueilla sellaiseksi, että viemärilaitos tulee vähitellen kunnalliseksi, kun sen sijaan vesijohdon rakentaminen ja kunnossapito ainakin useissa tapauksissa jäänevät edelleen vapaaehtoisen yhteistoiminnan varaan." Varsin oikeaan osunut arvio, joka sai vielä jatkoa:

"[…] tulisi pyrkiä arvostelemaan, onko po. kuntanne alueista mahdollisesti osa sellaisia, joille asemakaava lain tultua voimaan tai ennen pitkää sen jälkeen tulee laadittavaksi. Mikäli näin on laita, on luonnollisesti tarkoituksenmukaista, että jo tässä vaiheessa näillä alueilla ryhdytään hoitamaan sekä viemäri- että vesilaitosta kunnallisena laitoksena. Siirtyminen asemakaavaan voi aikanaan tapahtua tällöin helpommin, minkä lisäksi kunta alun perin pääsee määräämään vesihuollosta haluamallaan tavalla."

Asiantuntijalausunto siis yllytti kuntaa ennakoimaan tulevaa kaavoitusta, sillä näin kunta saisi tulevaisuudessa kaavoitettavat alueet kuntoon myös vesihuollon osalta. Samoin kehotettiin toteuttamaan viemäri ja vesijohto samanaikaisesti kunnallisena hankkeena, vaikka asemakaavaa ei olisi ollut lähiaikoina tulossa eikä laki tähän velvoittanutkaan.⁽¹³ Rakennuslain ja sen 1960-luvun muutosten myötä kunnallistekniikan rakentamisesta tuli kaavoituksen rinnalla kaikkien kuntien tehtävä.

Vesihallinnon perustamisen jälkeen vuonna 1970 keskeiseksi vedenhankinnan pyrkimykseksi tuli pohjavesien hyödyntäminen ja tekopohjaveden valmistaminen yhdyskuntien tarpeisiin. Myös tarve pohjavesialueiden suojelemiseen tuli ajankohtaiseksi. Esimerkiksi Tuusulan seudulla se oli keskeinen syy alueellisen laitoksen perustamisessa vedenhankintaan. Pinta- ja pohjaveden käyttö raakavetenä näkyy myös niiden käsittelymenetelmissä: periaatteessa pohjavesi on usein helpompaa käsitellä.⁽¹⁴

Teknologiahyppy puusta muoviin

Maamme vesihuoltoverkostoista suurin osa on rakennettu 1960–1980-luvuilla. Vesihuoltoverkostojen osalta tapahtui todellinen ”teknologiahyppy”, kun maaseudulla puuputkista siirryttiin suoraan muoviputkiin 1950–1960-luvuilla. Tätä edisti se, että Suomeen perustettiin muoviputkitehtaita jo 1950-luvulla. Muoviputkia otettiin myöhemmin käyttöön myös kaupungeissa.

Vesijohtoverkon puisia putkia valmistetaan Jurvassa 1948. Kuva: Jussi Kangas / Vapriikki.

Aina vuoteen 1974 saakka veden kokonaiskulutus kasvoi ja samalla lisääntyi myös ominaisvedenkäyttö (vuorokaudessa pumpattu vesimäärä jaettuna verkostoon liittyneellä väestöllä). Vielä 1970-alussa arviointiin kulutuksen kasvavan voimakkaasti, mutta näin ei käynyt.

Veden käytön laskuun vaikuttivat erityisesti vuoden 1972 energiakriisi ja vuonna 1974 voimaan tullut jätevesimaksulaki. Jälkimmäinen nosti vesimaksuja yli kaksinkertaisiksi. Korotusta ei vastustettu, koska nähtiin omin silmin, kuinka jätevedet olivat pilanneet vesistöjä. Tämän seurauksena vesilaitokset ryhtyivät tekemään vuotovesiselvityksiä ja saneeraamaan verkostojaan, ja kansalaiset puolestaan alkoivat käyttää vettä säästeliäämmin.⁽¹⁵

Vesi- ja viemärijohtoa upotetaan kirkonkylän maastoon. Kuva: Pielaveden ja Keiteleen Sanomat 3.4.1969.

Jätevedenpuhdistamot

Sadeveden keräystä ja viemäröintiä on tehty jo antiikin aikoina. Länsimaissa jätevesien viemäröinti alkoi 1800-luvun alkupuolella. Jätevesien puhdistus on olennainen osa toimivaa yhteiskuntaa, sillä puhdistamalla jätevetemme vältämme ympäristön saastumisen.

Ennen vesilain voimantuloa vuonna 1962 Suomen kaupunkeihin oli rakennettu 20 jätevedenpuhdistamoa. Puhdistamoiden rakentaminen oli Suomessa vilkkaimmillaan 1970-luvulla. Taajamien viemäröinti ja puhdistamot saatiin pääosin valmiiksi 1980-luvun puoliväliin mennessä. Puhdistamoiden määrä kaupungeissa oli suurimmillaan vuonna 1990. Tämän jälkeen on rakennettu keskuspuhdistamoita ja lakkautettu pienempiä yksiköitä. Viemäriverkot ovat laajentuneet taajamien lievealueille sekä kasvavissa taajamissa uusille asuinalueille.

Suomessa on vähitellen siirrytty sekaviemäröinnistä erillisviemäröintiin, jossa jätevesi johdetaan omassa putkiviemärissään ja hulevesi joko omassa erillisessä putkistossaan tai avoviemäreissä. Helsingin ensimmäiset erillisviemärit rakennettiin vuonna 1938.⁽¹⁶ Laajemmin erillisviemäreitä alettiin rakentamaan kaupunkeihin 1960-luvulta lähtien, koska kasvaneita jätevesivirtaamia ei pystytty enää kokonaisuudessaan johtamaan jätevedenpuhdistamoille. Allastilavuudet eivät riittäneet ja vesimäärät aiheuttivat mm. aktiivilietteen pois huuhtoutumista. Jätevedenpuhdistamoille harmia aiheuttivat myös kylmät lumien sulamisvedet, koska ne häiritsivät biologisia puhdistusprosesseja.⁽¹⁷

Hulevedet johdetaan joko vesistöihin tai ne päästetään sopivaan avo-ojaan tonttialueen ulkopuolella. Jätevesi johdetaan puhdistamolle. Hulevesi tarkoittaa sitä osaa sadevedestä, joka virtaa valumapintoja myöten viemäreihin. Myös sulamisvesi luetaan hulevedeksi.⁽¹⁸

Edelleen osassa kaupunkien keskustoissa on käytössä sekaviemäreitä, jotka muutetaan saneerauksen yhteydessä erillisviemäröinniksi. Kotitalouksien jätevedet muodostuvat ruoanlaiton ja tiskaamisen yhteydessä, peseytymisestä sekä WC-jätteistä. Käyttämästämme hanavedestä 97–98 prosenttia eli keskimäärin 152 litraa/asukas vuorokaudessa päätyy jätevedeksi. Ensimmäiset jätevedenpuhdistamot olivat biologisia suodattimia tai sepelisuodattimia, joiden toiminta perustui Englannissa kehitettyyn tekniikkaan.

Toisen vaiheen puhdistamot perustuivat aktiivilieteprosessiin.⁽¹⁹ Pohjoismaiden ensimmäinen aktiivilietelaitos valmistui Helsinkiin vuonna 1932. Jätevedenpuhdistuksessa jo 1930-luvulla käyttöön tulleiden aktiivilietelaitosten rakenne muuttui 1950-luvulle siirryttäessä. Niiden ilmastusaltaat mm. levenivät, ja altaiden väliseinät poistettiin. Altaiden pohjalla säilyi rakenne, jossa oli rinnakkaisia vakoja. Paineilmaputket johdettiin altaan reunasta pohjalle, jossa ne levittäytyivät jakeluputkistoksi. Sepelisuodattimien kiinteät jakeluputkistot kehittyivät pystyakselilla jäteveden reaktiovoimalla pyöriviksi jakeluputkistoiksi, jotka jakoivat jäteveden aiempaa tasaisemmin suodattimen pinnalle.⁽²⁰

Aktiivilietelaitosten altaat rakennettiin 1960-luvulta alkaen tasapohjaisiksi, jolloin niiden virtaominaisuudet paranivat. Samalla sepelisuodattimien suosio alkoi laantua, koska ne toimivat huonosti talvisin. Jälkiselkeytyksessä suorakaiteenmuotoiset altaat yleistyivät 1960-luvulla. Liete kerättiin pohjassa kulkevilla kaapimilla.⁽²¹

Vesihallitus antoi 1970-luvulla mitoitusohjeita, joilla eri prosessityypeille vaadittiin raja-arvot päästöille ja vähenemille. Ensimmäiset vesihallituksen laatimat mitoitusohjeet julkaistiin vuonna 1974.⁽²²

Espoon Suomenojan puhdistamo oli ensimmäinen jätevedenpuhdistamo Suomessa, jolle asetettiin typenpoistovelvoite. Typenpoistolaitoksen vihkiäisiä juhlittiin lokakuussa 1997. Typenpoisto aloitettiin samana vuonna myös Viikinmäen jätevedenpuhdistamolla Helsingissä, kun aktiivilieteprosessi muutettiin typpeä poistavaksi esidenitrifikaatioprosessiksi. 2020-luvulla Viikinmäen jätevedenpuhdistamolla typen poiston ensimmäinen vaihe suoritetaan aktiivilieteprosessissa esidenitrifikaatioperiaatteella ja toinen vaihe biologisissa denitrifikaatiosuodattimissa. Puhdistusprosessissa syntyvä liete käsitellään mädättämöissä.⁽²³

Suomen ja Ruotsin vesihuollon kehitys on ollut varsin samankaltaista, mutta erojakin löytyy. Ruotsissa vesihuolto alkoi kehittyä 20–30 vuotta Suomea aiemmin. Ruotsissa jätevedenpuhdistamot rakennettiin valtion lahjarahalla, Suomessa kuluttajamaksuilla. Valtion tuki on Suomessa ollut maksimissaan noin 10 prosenttia investoinneista, ja sitä on suunnattu harkitusti. Vastaavasti Ruotsissa kunnat ovat vastanneet vesihuollon toteutuksesta varsin pieniinkin järjestelmiin saakka, kun niitä Suomessa on toteutettu vesiosuuskuntien kautta.⁽²⁴

Lainsäädännön kehitys 1960–1970-luvuilla ja ympäristöherätys

Vesilaki oli käytännössä ensimmäinen laki, jonka perusteella kuntien oli haettava lupaa laskea puhdistettuja jätevesiään purkuvesistöön. Lupiin liittyi myös selvät vaatimukset puhdistaa jätevesiä.

Uudessa vesilaissa 1961 säädettiin mm. vesilautakunnasta seuraavasti:

”Vesilautakunnan tehtävänä on toimialueellaan valvoa tämän lain ja sen nojalla annettujen päätöksien ja määräyksien noudattamista sekä tässä tehtävässään muun ohella pitää silmällä:

1) ettei vesistössä luvattomasti padota vettä tai veden juoksua muutoin estetä tai muuteta;[…]

4) ettei vesistöä luvattomasti pilata; sekä

5) ettei muutoinkaan luvattomasti ryhdytä yritykseen tai toimenpiteeseen, johon tämän lain nojalla on hankittava lupa.

Havaitessaan rikkomuksen tai laiminlyönnin vesilautakunnan on, ottaen huomioon, mitä tämän luvun 8 §:ssä ja 21 luvun 2 §:ssä säädetään, ryhdyttävä tarpeellisiin toimenpiteisiin. ”

Suomen vesiensuojelun kehitys liittyi ajallisesti muualla länsimaissa 1960-luvulla alkaneeseen ympäristöherätykseen ja ympäristönsuojeluun. Vuoden 1974 jätevesimaksulaki oli jätevesien puhdistuksen kannalta ratkaiseva seikka. Sen kautta saatiin varat toteuttaa jätevesihuolto. Tämän ja vuoden 1977 vesi- ja viemärilaitoslain seurauksena vesi- ja viemärilaitokset yhdistyivät varsin pian ylikunnallisia järjestelmiä lukuun ottamatta.

Ympäristöasiat yleisemmin nousivat suuren yleisön tietouteen 1960-luvulla maailmalla ja myös Suomessa. Keskeinen merkkipaalu ympäristöherätyksessä oli Rachel Carsonin vuonna 1962 ilmestynyt teos Silent Spring, joka ilmestyi suomeksi nimellä Äänetön kevät seuraavana vuonna. Ympäristönsuojeluun liittyvä keskustelu nykymuodossaan alkoi tämän teoksen jälkeen, toki asiaan vaikutti monia muitakin tekijöitä. Vaihetta voidaan kutsua myös ympäristöliikkeen synnyttämän ympäristötietoisuuden vallankumoukseksi.⁽²⁵

Ympäristökirjoittelu lisääntyi selvästi 1960-luvun jälkipuoliskolla, kun ympäristön pilaantuminen tiedostettiin aiempaa selvemmin osaksi länsimaisen yhteiskunnan ongelmia. Esimerkiksi Pääkaupunkiseudulla virtaava Vantaanjoki oli todella huonossa kunnossa muun muassa maatalouden ja teollisuuden jätevesien vuoksi, ja merkittävä osuus saastumiseen oli myös yhdyskunnilla ja haja-asutuksella. Suomessa todettiin, että maassa ei ollut lainkaan valtakunnallisen tason vesien suojelu- ja käyttösuunnitelmaa, vaan lakia tulkitsivat vesioikeudet, joissa käsitellyt tapaukset olivat luonteeltaan paikallisia ja koskettivat vain yhtä vesialuetta.

Japanista oli tullut jo 1950-luvun lopulla tietoja hermostollisesta sairaudesta, jonka aiheuttajaksi osoittautuivat vesistössä orgaaniseksi elohopeaksi muuttuvat kemianteollisuuden jätteet. Ongelma näkyi puunjalostustehtaiden alapuolisissa vesistöissä, koska tehtaissa käytettiin fenyylielohopeaa estämään jätevesiputkiston limoittumista. Kun elohopea joutui vesistöihin, se varastoitui kaloihin. Suomessa asiasta syntyi julkinen kohu, kun keväällä 1967 televisiossa esitettiin ohjelma, jossa kerrottiin Suomessa myytyjen kalojen elohopeapitoisuuksien kohonneen.⁽²⁶

Suomessa etenkin vesien saastuminen nousi keskustelun kohteeksi. Vantaalla aivan Suomen silloisista tunnetuimman ympäristöskandaalin Lievestuoreen mittakaavan katastrofeja ei syntynyt,⁽²⁷ mutta karu oli kuitenkin Vantaanjoen tila asukkaiden näkökulmasta tarkasteltuna:

Vantaanjoesta Päijännetunneliin

Kesä taas jo värin antaa
ympäristön maisemaan,
kohtapuoliin vanha Vantaa
jälleen käypi haisemaan.

Mutainen on virran uoma,
yhä mustemmaksi käy,
kelvotonta siinä juoma,
pisara ei läpi näy.

Mieli ei tee aamutuimaan
kylpyyn käydä laineisiin,
kukaan halua ei uimaan
jätteisiin ja fenoliin.

Niin kuin kuulu Ganges-joki
ihmemailla Intian,
pinnalla sen kelluu noki,
jätteet painuu pohjahan.

Näin riimiteltiin Helsingin Ympäristölehdessä 30.5.1959.⁽²⁸ Tuolloin elettiin Vantaalla vesihuollon voimakkaan rakentamisen aikaa. Vantaanjoki oli todella huonossa kunnossa muun muassa maatalouden ja teollisuuden jätevesien vuoksi, mutta myös yhdyskunnat ja haja-asutus kuormittivat jokea merkittävästi. Kunnan alueella ympäristön saastuminen alkoi käydä entistä vaikeammaksi, kun pinta- ja pohjavedet pilaantuivat. Etenkin joen vedestä löydetty myrkky, fenoli aiheutti useita tutkimuksia ja lukuisia kirjoituksia.

Lehtileikkeet vuodelta 1958 kertovat vaikeasta tilanteesta, jota esimerkiksi kuvaa Uusi Suomi otsikolla ”Lukuisia yhteisöjä syytetään Vantaan veden saastuttamisesta”. Apulaisoikeuskanslerin kehotuksesta keskusrikospoliisissa tehdyissä tutkimuksissa kävi ilmi, että Tikkurilassa ja Korsossa sijaitsevat teollisuuslaitokset, ja myös kunnat, olivat laskeneet riittämättömästi puhdistettua jätevettä Keravanjokeen.⁽²⁹

Helsingin kaupunki otti raakavetensä Vantaanjoesta aina Päijännetunnelin valmistumiseen asti vuonna 1982. Pian fenoliongelmien ilmenemisen jälkeen oli jo nähtävissä, että raakavedenhankintaan tarvitaan täysin uusia ratkaisuja, sillä pääkaupunkiseudun paikalliset vesivarat olivat huonolaatuisia ja olivat myös hupenemassa. ”Lopullista ratkaisua” odotettaessa vettä tarvittiin kuitenkin lisää, ja mm. vuonna 1960 ostettiin Tuusulan kunnan Ruotsinkylästä lähdealue tyydyttämään lähinnä Korson alueen jatkuvaa vedentarvetta.⁽³⁰

Vantaanjoki on ollut monen jätevedenpuhdistamon purkupaikka. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry perustettiin Vantaanjoen vakavan likaantumisongelman takia tilanteen parantamiseksi vuonna 1963. Vantaanjoen valuma-alueella ja sen edustan merialueella oli vuonna 1965 yli 30 asuma- tai teollisuusjäteveden purkupaikkaa (yli 200 m³/vrk). Näistä jätevesistä lähes puolet johdettiin vesistöön käsittelemättä ja viidennes vain mekaanisesti käsiteltynä. Lopuilla oli biologinen käsittely. Suuri jätevesikuormitus todella näkyi ja tuntui Vantaanjoessa ja rannikkovesissä paitsi pahoina hajuina, myös likaisuutena ja rehevyytenä.⁽³¹

Kun merialueen puhdistamot (12 puhdistamoa ja 2 pelkkää purkupaikkaa) vähennetään em. kappaleen luvuista pois, niin puhdistamoiden määrä Vantaanjoen vesistöalueella on kehittynyt arviolta seuraavasti:⁽³²

• 1965 noin 20 kpl⁽³³
• 1980 noin 20 kpl
• 1985 noin 15 kpl
• 2000 noin 10 kpl
• 2010 7 kpl
• 2020 5 kpl ⁽³⁴

Päijännetunneli nousi 1960-luvun lopulla esille koko pääkaupunkiseudun vedenhankinnan ratkaisuvaihtoehtona. Helsingin kaupungissa tarve oli tunnistettu jo aikaisemmin 1950-luvulla. Vuonna 1968 tie- ja vesirakennushallitus esitti raakaveden siirtoa tunnelissa Päijänteeltä Helsinkiin. Tunnelin rinnalle suunniteltiin varajärjestelmä, jossa vettä voitaisiin siirtää jokia ja muita avouomia pitkin.⁽³⁵ Pääkaupunkiseudun kunnat päättivät järjestää vedenhankinnan yhdessä ja perustivat tähän tarkoitukseen vuonna 1972 Pääkaupunkiseudun Vesi Oy:n.

Päijännetunneli valmistui vuonna 1982. Tunneli alkaa Päijänteen eteläpäästä, Asikkalanselältä, missä vedenottokohta on 25 metrin syvyydessä. 120 km pitkä Päijännetunneli oli aikanaan maailman pisin kalliotunneli. Vesi saadaan tunneliin viileänä ympäri vuoden. Tunneli päättyy Silvolan tekoaltaalle lähelle Helsingin kaupungin Pitkäkosken vedenkäsittelylaitosta. Vesilaitoskäytön lisäksi vettä johdetaan Keravanjokeen ja Tuusulan Rusutjärveen parantamaan niiden vedenlaatua.

Vettä riittää Päijänteessä, sillä tunneliin otetaan vain noin prosentti Kymijokeen menevästä keskivirtaamasta. Tunnelin korkeusero Päijänteen ja Silvolan tekoaltaan välillä hyödynnetään tuottamalla virtaavan veden avulla sähköä Kalliomäen vesivoimalassa.⁽³⁶ Kuvatuilla toimilla vedenhankinnan ongelmat oli ratkaistu hyvin pitkälle tulevaisuuteen. Päijännetunneli-järjestelmän kokonaiskustannukset nousivat 530 miljoonaan markkaan, mikä vastaa vuoden 2017 rahassa 235 miljoonaa euroa.

Päijänne-tunnelin louhinta päätösvaiheessa. Kuva: Rakennusliitto / Kansan arkisto.

Vesitornit – vesihuollon näkyvin osa

Maan varaan rakennetut ylävesisäiliöt tai riittävän korkeiden maastonkohtien puuttuessa vesitornit ovat harvoja vesihuollosta selvästi ulospäin näkyviä osia. Joissakin maissa vesitornit on jätetty pois käytöstä ja korvattu alavesisäiliöillä, joista vesi pumpataan suoraan vesijohtoverkostoon. Suomessakin on ehdotettu ylävesisäiliöistä luopumista. Pienemmissä järjestelmissä näin on tehtykin. Suomen oloissa vesitornit on havaittu tarpeellisiksi erityisesti vesilaitosten toimintavarmuuden vuoksi ainakin kaupungeissa ja suurimmissa taajamissa.

Suomessa kunkin kaupungin ylävesisäiliöiden ja vesitornien yhteenlaskettu säiliötilavuus on noin 10–60 prosenttia veden keskimääräisestä vuorokausikäytöstä. Näin niiden avulla voidaan turvata vedenjakelu häiriötilanteessa ainakin muutaman tunnin ajan. Tämä on erityisen tärkeää yhdyskuntien kriittisten vedenkäyttäjien, kuten sairaaloiden, kannalta.

Ismo Asola löysi teokseensa Vesitorni – yhdyskunnan maamerkki maastamme yhteensä 448 ylävesisäiliötä, jotka ovat valmistuneet vuosina 1876–2000 ja joista noin 400 oli käytössä 2000-luvun alussa. Eniten vesitorneja rakennettiin 1960- ja 70-luvuilla osana vesijohtoverkon kehittämistä.⁽³⁷

Vesihuoltopalvelut kaaviokuvana eli vesilaitos- ja viemärilaitostoiminnan kytkennöistä veden kierron perusteella. Kuvalähde: Katko 2013.

Vesitornien rakennustavat ja -materiaalit vaihtelevat eri maissa. Suomessa, Ruotsissa ja Ranskassa betoniset vesitornit vallitsevat täysin markkinoita. Osin tämä johtuu siitä, että näissä maissa on vahva betoniteollisuus ja -tietämys. Suomessa on käytetty sekä rakenteeltaan että ulkonäöltään hyvinkin erilaisia ja monipuolisia ratkaisuja, minkä myös ulkomaiset asiantuntijat ovat noteeranneet myönteisesti.⁽³⁸

Suomen vanhin ja edelleen käytössä oleva maan alle rakennettu ylävesisäiliö valmistui Tampereen Pyynikille vuonna 1898. Ensimmäinen jalan varassa oleva vesitorni tuli Hankoon vuonna 1910, mutta torni räjäytettiin vuonna 1941. Vanhin vielä käytössä oleva vesitorni valmistui Vaasaan vuonna 1915. Vesitornien merkitys korostuu sähkö- ja muiden jakelukatkosten aikana. Osa vesitorneista, kuten Lauttasaaren torni⁽³⁹ , oli pitkään tyhjillään ennen purkamista. Sille ei löytynyt vaihtoehtoista käyttöä ja verkoston käytön kannalta se sijaitsi huonossa paikassa. Nilsiän keskustan vanha vesitorni on puolestaan 1990-luvun puolivälistä toiminut toimistotilana ja asuntona.⁽⁴⁰

Vesitornit kuvastavat oman aikansa rakennustyylejä ja -menetelmiä.⁽⁴¹ Vesitorni ovat maamerkkejä ja näkyvin osa vesihuoltojärjestelmiä, jotka muutoin ovat pääosin piilossa. Tampereella käytössä olevien vesitornien korkeusasemat ja lisääntynyt tilavuus ovat suoraan verrannollisia kaupungin kasvuun. Ensin tehtiin maanvaraisia säiliöitä ja sen jälkeen vesitorneja. Uusia lähiöitä ja vesitorneja on rakennettu osin korkeammille paikoille.⁽⁴²

Vaurioiden välttämiseksi ja toiminnan turvaamiseksi vesitorneja on ryhdytty saneeraamaan erityisesti 2000-luvulla. Näistä esimerkkinä voi mainita Haminan Taskalinmäen vesitornit, jotka rakennettiin vuosina 1963–1964. Kolme vierekkäistä tornia muistuttavat muodoltaan varsikäsikranaatteja ja symbolisoivat näin varuskuntaa. Myös uusia vesitorneja rakennettaan edelleen. Vesitorneja voidaan ja tulee suojella osana kaupunkikuvaa ja -perintöä. Yksi mahdollisuus on löytää niille uusia käyttömuotoja.⁽⁴³

Vedenkulutus ei enää lisäänny

Suomessa vedenkulutuksen kasvu pysähtyi 1970-luvun puolivälissä. Kulutuksen laskuun ovat vaikuttaneet useat syyt. Energiakriisi ja vuoden 1974 alussa voimaan tullut jäteveden käsittelymaksu vähensivät veden käyttöä oleellisesti. Se antoi kunnille oikeuden kerätä jätevesimaksua jätevesien ja sadevesien viemäröinnistä sekä niiden puhdistamisesta aiheutuvien kulujen kattamiseksi. Tämä kaksinkertaisti asiakkaiden vesilaskut, joten asiakkaat halusivat vähentää tarpeetonta vedenkulutusta. Vuonna 1983 pumpattu vesimäärä jäi alle neljän miljoonan kuution, minkä jälkeen se jälleen alkoi kasvaa, mutta väheni uudelleen 1990-luvulla.⁽⁴⁴

Vesilaitokset alkoivat 1970-luvulla tehdä järjestelmällisesti vuotovesiselvityksiä ja parantaa vanhenevia verkostojaan. Esimerkiksi Hämeenlinnassa vesijohtovuotoja oli vuonna 1977 runsaat 90 kappaletta, kun ne vuoteen 1984 mennessä oli saatu vähennetyksi noin 35:een. Tarkempien mittareiden tullessa markkinoille myös veden mittaus tehostui. Kerrostaloissa ammeet oli korvattu vähemmän vettä kuluttavilla suihkuilla, ja vettä säästäviä vesikalusteita olivat esimerkiksi yksiotehanat.⁽⁴⁵

Suuret kehityslinjat

Suomalaisen vesihuollon ensimmäisen vaiheen kehitys 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla loi pohjan kaupunkien kasvulle ja kehittymiselle. Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys kiteytyi 1960–1970-luvuilla sekä vesihuollon infrastruktuurin rakentamisena että sitä ohjaavan lainsäädännön kehityksenä kohti terveellisempää ympäristöä ja turvallisempaa kaupunki-infrastruktuuria.

1980-luvulta eteenpäin on eletty vakiintuneen vesi-infrastruktuurin aikaa. Ylikunnallinen vesihuollon yhteistyö on kehittynyt asteittain jo 1950-luvulta lähtien, ja vuoden 2007 tienoilla arvioitiin noin kahdella kolmesta kunnasta olevan yhteistyötä naapureidensa kanssa jossakin muodossa. Vedenhallinnan kysymysten ratkaisemisen onkin todettu laajalti edistävän kuntien välistä yhteistyötä.

Suomen vesihuollon kehitys lähes 150 vuoden ajalta liittyy Suomen kokonaiskehitykseen ja muutokseen maatalousyhteiskunnasta teolliseksi ja jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Kaupunkien ja maaseudun vesihuolto alkoi kehittyä samoihin aikoihin 1870-luvulla mutta eri lähtökohdista. Kaupunkien tarvetta näille palveluille voidaan kuvata sanoilla palo, jano, terveys ja hygienia. Sen sijaan maaseudulla kehitys alkoi erityisesti karjatalouden tarpeista. Vaikka maaseudun vesihuolto alkoi muutamin paikoin kehittyä ennen kaupunkeja, ovat jälkimmäiset kuitenkin kehittyneet selvästi nopeammin. Toisaalta kiinteistökohtaiset ratkaisut erityisesti haja-asutusalueilla ovat monesti järkeviä, ja ne voidaan myös toteuttaa nykyaikaisella tavalla. Jatkossakin useampi sata tuhatta suomalaista kotitaloutta tulee olemaan keskitettyjen järjestelmien ulkopuolella.

Kun maamme vesihuoltoverkostot oli saatu pääosin rakennetuksi, viimeistään 1990-luvulla todettiin tarve ryhtyä saneeraamaan verkostoja. Tätä asiaa on 2000-luvun alusta lähtien tuotu aktiivisesti julkisuuteen, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Niin yhdyskuntien vedenhankinta kuin jätevesihuoltokin ovat kehittyneet dramaattisesti suhteellisen lyhyessä ajassa. Lainsäädäntö on edistänyt erityisesti jätevesihuoltoa ja vesiensuojelua. Samalla on kuitenkin tapahtunut kehityksen paradoksi. Nykyaikaiset järjestelmät on saatu niin näkymättömiksi ja piiloon, ettei niiden merkitystä enää muisteta. Paitsi silloin, jos jotain menee epäkuntoon.⁽⁴⁶ Nyt 2020-luvulla ollaan tilanteessa, jossa maksuja tulisi korottaa, jotta saneerauksen tarve voitaisiin toteuttaa.

Päinvastoin kuin usein oletetaan, veden käsittely ja jäteveden puhdistus ovat suhteellisen halpaa toimintaa. Valtaosa, noin 80 prosenttia vesihuoltolaitosten pääoma- ja käyttökuluista liittyy verkostoihin ja niiden ylläpitämiseen. Näin verkostojen ja käyttöomaisuuden hallinta on erityisen tärkeää. Vesihuoltomme on nykyisin maailman kärkiluokkaa. Tähän ei ole päästy helposti.

Menneisyyden vaikeat vaiheet on tunnettava, jotta osaisimme arvostaa nykyistä hyvää tilannettamme kylliksi pitääksemme vesihuollon kunnallisessa omistuksessa. Vesilaitosten tehtävään ei kuulu ”bisnes” vaan hyvän veden, terveyden ja hyvinvoinnin tuottaminen. Vesihuollon eli vesi- ja viemärilaitostoiminnan taso on sidottu yhteiskunnan valmiuteen ottaa vastuu yksilön ja häntä ympäröivän terveydellisen ympäristön kehittämisestä. Suomen kaupunkien ja suurimpien taajamien hyvän tilanteen takana ovat pääosin onnistuneiksi osoittautuneet historiassa tehdyt ratkaisut ja valinnat.

Vesihuollon kehittäminen on vaatinut ja vaatii monia instituutionaalisia järjestelyjä. Suomessa kunta on vastuussa vesihuollon kehittämisestä ja järjestämisestä koko alueellaan, kun vesihuoltolaitokset tuottavat palveluita. Maa- ja metsätalousministeriö ohjaa vesihuollon yleistä kehitystä, ja ympäristöministeriöllä, sosiaali- ja terveysministeriöllä sekä työ- ja elinkeinoministeriöllä on myös omat lain määrittelemät tehtävänsä. Suomen vesihuoltoa koskevat säännökset ovat hajallaan lainsäädännössä, mikä kuvaa vesihuollon monitahoista luonnetta ja korostaa eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja työnjakoa. Lukuisten tutkimusten mukaan Suomen, ja muidenkin maiden, vesihuollon suurin haaste on ikääntyvä infrastruktuuri, erityisesti rapautuvat verkostot.

Kirjoittajat

Dosentit FT Petri Juuti ja TkT Riikka Juuti toimivat Tampereen yliopiston rakennetun ympäristön tiedekunnassa. Vuodesta 2012 lähtien he ovat hoitaneet UNESCO:n Kestävän vesihuollon oppituolia.

Viitteet

⁽¹ Viisi huonointa olivat Sudan, Jordania, Intia, Marokko ja hännänhuippuna Belgia, yksi maailman vauraimmista maista.

⁽² Juuti 2001, 44–46, 140–175; Katko 1996, 45 & 52. Ruotsissa oli vuoteen 1900 mennessä perustettu vesilaitos jo 50 kaupunkiin.

⁽³ Juuti 1993, 12–14.

⁽⁴ Esim. Tampere viimeistään 1870-luvulla. Haapala 1986, 157–158.

⁽⁵ Waris 1932, osa 1, s, 198.

⁽⁶ Nummela 1990; Ruotsalainen 1944; Katko 1996, 40; Melosi 1998.

⁽⁷ Laakkonen 20. 2. 1999, HeSa.

⁽⁸ ”Suomen Yleinen Paloapuyhtiö” toimi vuosina 1832–1860 ja ”Suomen Kaupunkien Yleinen Paloapuyhtiö” vuosina 1861–1909.

⁽⁹ Juuti 2001.

⁽¹⁰ Wäre 1952; Katko 1996, 122; Kotitalouden rationalisoimiskomitea 1950; Pietilä et al. 2010.

⁽¹¹ Katko 2007; Katko 2013, 99.

⁽¹² KKA, valt.ptk 7.3.1959, Liite 1.

⁽¹³ Juuti, Katko & Rajala 2017.

⁽¹⁴ Katko 2007; Katko 2013, 99. Esimerkiksi vuonna 2007 talousveden laatu oli erittäin isoilla vesilaitoksilla hyvä ja 99,9 prosenttia tutkimustuloksista täytti terveysperusteiset EU-laatuvaatimukset.

⁽¹⁵ Katko 2013, 78–89, 99, 139–162; Juuti & Katko 2005, 229–231. Muissa maissa tapahtui vastaavanlainen veden ominaiskulutuksen lasku: pohjoismaissa samoihin aikoihin, Keski-Euroopassa hieman myöhemmin ja Itä-Euroopan maissa 1990-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena. Yhdysvalloissa keskimääräiset kulutusluvut henkeä kohti ovat kaksikertaisia eurooppalaiseen tasoon verrattuna ja vastaavasti vesimaksut noin puolet eurooppalaisesta tasosta.

⁽¹⁶ Juuti, Rajala & Katko 2010, 52.

⁽¹⁷ Lehto 2015.

⁽¹⁸ RIL 2010.

⁽¹⁹ Laakkonen & Lehtonen 2001.

⁽²⁰ Katko 1996, 253.

⁽²¹ Lehtonen 1994, 40.

⁽²² Katko 1996.

⁽²³ Denitrifikaatio on biologinen prosessi, jossa anaerobiset bakteerit hajottavat nitraatteja ja nitriittejä typpikaasuksi tai vaihtoehtoisesti typpioksidiksi. Denitrifikaatio vapauttaa siten typpeä ilmakehään; HSY. Viikinmäen jätevedenpuhdistamo; Juuti et al. 2010, s. 94 ja 103.

⁽²⁴ Katko 2013, 34–36, 102, 172–209, 257.

⁽²⁵ Willamo 2005, 44.

⁽²⁶ Leino-Kaukiainen teoksessa Laakkonen, Laurila & Rahikainen 1999, 58–59.

⁽²⁷ Laukaan Lievestuoreen kuuluisan lipeälammen alkuvaiheet nähtiin jo vuonna 1935, kun sellutehtaalta rakennettiin lipeäpitoisia jätevesiä kuljettava putki Koivusuolle. Vuosikymmenten kuluessa suo muuttui pahanhajuiseksi lammikoksi. Kun pääkaupunkiseutu alkoi 1980-luvulla ottaa raakavettä Päijänteestä, tuli lipeälammesta valtakunnallinen kysymys. Lampea ja maaperää on puhdistettu 1980-luvulta saakka ja vuonna 2004 lipeälampi saatiin vihdoin täytettyä.

⁽²⁸ Helsingin Ympäristölehti 30.5.1959.

⁽²⁹ Uusi Suomi. 17.8.1958.

⁽³⁰ Juuti & Rajala 2007.

⁽³¹ Männynsalo 2023. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry.

⁽³² Männynsalo 2023. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry.

⁽³³ Ns. suuret pienet puhdistamot AVL 20-99 (esim. leirikeskukset, ulkoilumajat, koulut) eivät sisälly näihin lukuihin. Tällaisia kohteita on Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistyksen toiminta-alueella edelleen kymmeniä.

⁽³⁴ Riihimäki, Hyvinkää, Nurmijärvi Kirkonkylä, Nurmijärvi Klaukkala ja Diakonissalaitoksen Rinnekoti.

⁽³⁵ Herranen 2001, 167; Juuti & Rajala 2007.

⁽³⁶ http://www.psv-hrv.fi/paijanne...; http://www.helsinginvesi.fi/index.asp; http://www.psv-hrv.fi/paijanne....

⁽³⁷ Asola 2003.

⁽³⁸ Asola 2003.

⁽³⁹ 3D-malli Lauttasaaren vesitornista http://www.arkkitehtuurimuseo.....

⁽⁴⁰ Asola 2003, 54; Katko 1996, 217.

⁽⁴¹ Katso esim. https://www.mfa.fi/kokoelmat/t....

⁽⁴² Asola 2003, 54; Katko 1996, 217.

⁽⁴³ Katko, Juuti & Juuti 2022.

⁽⁴⁴ Katko 1996; Laki jätevesimaksusta tuli voimaan 1. päivänä tammikuuta 1974. Arvonlisävero lisättiin vesimaksuihin kesäkuussa 1994.

⁽⁴⁵ Katko, Juhola & Kallioinen 1998; VL VK 1984.

⁽⁴⁶ Katko 2013, 432–434; Rajala 2009.

Lähteet

Arkistot

KKA, valt.ptk 7.3.1959, Liite 1. (KKA: Kangasalan kunnanarkisto)

VL VK 1984. (VL: Vesilaitos VK: vuosikertomus)

Lehdet

Helsingin Ympäristölehti 30.5.1959.

Häkkinen J. 1988. Vesihuoltoliitto (1988) Vesi ja Me. No. 1.

Laakkonen 20. 2. 1999, HeSa. Helsingin Sanomat.

Uusi Suomi 17.8.1958.

Internet-lähteet

HSY. Viikinmäen jätevedenpuhdistamo. Esite. Saatavissa: https://www.hsy.fi/vesi-ja-viemarit/jatevedenpuhdistusprosessi-lyhyesti/. Haettu 30.11.2022.

http://www.psv-hrv.fi/paijanne.phtml?lang=fi

http://www.helsinginvesi.fi/index.asp

http://www.psv-hrv.fi/paijanne...

Kirjallisuus

Asola I. 2003. Vesitorni -yhdyskunnan maamerkki, Water Tower - Landmark of The Community. Suomen Rakennusinsinöörien Liitto RIL.

Haapala P. 1986. Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Historiallisia tutkimuksia 133. Tampere.

Herranen T. 2001. Vettä ja elämää: Helsingin vesihuollon historia 1876–2001. Helsinki. Helsingin Vesi. Edita, 2001.

Juuti P. & Katko T. (Eds.) 2005. Water, Time and European Cities: History Matters for the Futures. www.watertime.net.

Juuti P. & Rajala R. 2007. Virtojen Vantaa. Jyväskylä. 339 p. Also: http://tampub.uta.fi/index.php?tiedot=189.

Juuti P. 1993. Suomen palotoimen historia. Helsinki.

Juuti P., Katko T. & Rajala R. 2017. Sata Vuotta Vesihuoltoa Suomessa 1917–2017. p. 287. Tampere University Press. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952...

Juuti P., Rajala R. & Katko T. 2010. Metropoli ja meri: 100 vuotta jätevedenpuhdistusta Helsingissä. HSY:n julkaisuja 6/2010 158 s. https://tampub.uta.fi/handle/10024/65422.

Katko T. 1996. Vettä! - Suomen vesihuollon kehitys kaupungeissa ja maaseudulla. Tampere.

Katko T. 2007. Yhteistä vettä. Tuusulan Seudun Vesi Kuntayhtymä 1967–2007. 185 p. Saatavissa: http://www.tsvesi.fi/historia.htm.

Katko T.S. 2013. Hanaa! Suomen vesihuolto: kehitys ja yhteiskunnallinen merkitys. FIWA. 501 p.

Katko T., Juhola P. & Kallioinen S. 1998. Declining water consumption in communities: sign of efficiency and a future challenge. Vatten. 54, 4: 277–282.

Katko, T. S., Juuti, P. & Juuti, R., 2022. Vesihuollon myytit. Vastapaino.

Kotitalouden rationalisoimiskomitea 1950. Maaseudun vedenhankinta- ja viemäriolojen parantaminen. Mietintö no. 1. 73 s.

Laakkonen S. & Lehtonen P. 2001. Mikrobit palveluksessa: Jätevedenpuhdistuksen kehitys Helsingissä. Kirjassa: Simo Laakkonen, Sari Laurila, Pekka Kansanen, Harry Schulman (toim.), Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan, Kaupunki ja sen ympäristö 1800- ja 1900-luvulla. Edita/Helsingin kaupungin tietokeskus 2001: 226–239

Lehto K. 2015. Sekaviemäristä erillisviemäriksi: Teknis-taloudellisia tarkasteluja. HAMK Ammattikorkeakoulun opinnäytetyö. Rakennustekniikan koulutusohjelma. Visamäki, kevät 2015.

Lehtonen J. 1994. Jäteveden puhdistuksen kehitys Suomessa pitkällä aikavälillä. TTKK, VYT. B 58. 103 s.

Leino-Kaukiainen teoksessa Laakkonen, Laurila & Rahikainen 1999, 58-59. Laakkonen S., Laurila S. ja Rahikainen M. 1999. (toim.) Harmaat aallot. Ympäristönsuojelun tulo Suomeen. Helsinki.

Melosi M.V. 1998. Water supply and wastewater systems in the United States in the 19th and 20th centuries. A workshop paper. Tampere University of Technology. Aug 14, 1998. 50 p.

Männynsalo J. 2023. Henkilökohtainen tiedonanto. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys ry. 1.2.2023.

Nummela I. 1990. Stadtstruktur und Bodenwert. Eine Studie über die Industrialiserungsperiode in Kuopio (Finnland) (1875–1914). (Kaupunkirakenne ja maan arvo. Tutkimus teollistumiskaudesta Kuopiossa 1875–1914). SHS Studia Historica 37. Väitöskirja. JY. 416 s.

Pietilä P., Katko T. & Kurki V. 2010. Vesihuolto kuntayhteistyön voiteluaineena. KAKS. Julkaisu no 62. 112 p. Saatavissa: www.kaks.fi/sites/default/files/Tutkjulk_62_web_3.pdf.

Rajala R. 2009. Long-Term Development Paths in Water Services – the Case of Finland. TUT. Publ. 818. Väitöskirja. 192 p.

RIL. 2010. Vesihuoltoverkkojen suunnittelu. Perusteet ja toiminnallisuus. RIL 237-1-2010.

Ruotsalainen A. 1944. Vesi- ja viemärilaitosten kehityksestä maassamme. Rakennustaito. Vsk. 39, no. 14. s. 220–222.

Waris H. 1932. Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I. Väitöskirja. Historiallisia tutkimuksia XVI, 1. SHS. 353 s.

Willamo R. 2005. Environmentalica Fennica 23, Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä. Sisällön moniulotteisuus ympäristönsuojelijan haasteena. Ympäristönsuojelutieteen väitöskirja. Helsingin yliopisto. Biotieteellinen tiedekunta. Bio- ja ympäristötieteiden laitos.

Wäre M. 1952. Maaseudun vesihuolto. Mitä-missä-milloin, kansalaisen vuosikirja 1953. Vsk. 3. Otava. s. 216–219.

×