Säästyvätkö viisikymppiset vanhainkodit ja ostarit jatkossa?
Rasvasota, Pohjois-Karjala-projekti, mikroprosessori, ydinreaktori, Salora, Hai-saappaat, mikrohousut, YYA, UKK, EEC, suomettuminen, liennytys, myllykirje, Koijärvi, aluepolitiikka, peruskoulu…
Kotimaisten kielten keskuksen ”Sanoin saavutettu satavuotias Suomi” -sivustolta voi tavoittaa 1970-luvun sanoin. Sanat avaavat aikaa ja ilmiöitä, tuttuja ja arkisia tuota aikaa eläneille.
Museoviraston työ modernismin ymmärtämiseksi rakennettuina ympäristöinä ja perintönä alkoi jo edellisen vuosituhannen lopulla. Pohtiessamme mikä sana kuvaa toisen maailmansodan jälkeistä aikaa nousi yksi ylitse muiden: hyvinvointivaltio. Sen ideologia ja politiikka rakensivat Suomea ja tuottivat suuren osan niistä ympäristöistä, joissa nykyisinkin elämme. ”Rakennettu hyvinvointi!”, tiivisti tutkija Timo Kantonen.
Aina ajankohtaiset rakennukset
Rakennettu hyvinvointi -projektia käynnistettäessä tunnistimme kartoitettavan kokonaisuuden laajuuden: infrastruktuureista ja aluesuunnitelmista lähiöiden ostareihin ja päiväkoteihin. Miten pilkkoa kaikki tämä sopiviksi palasiksi? Ruotsalaiset tutkivat 1960- ja 1970-lukujen vaihteen ”miljoonaohjelmansa” tuottamia asuinalueita ja jäsensivät hyvinvointivaltion perintöä. ”People, profit, politics, pleasure” teemoittelivat englantilaiset aikakauden rakennukset ja ympäristöt sosiaalisesta asuntotuotannosta lentokenttiin ja ydinvoimaloihin.
Ilmiöistä tuli Museoviraston hankkeen perusta. Ne sitoivat rakennukset ympäristöineen sotien jälkeiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen: kansaterveyslaki tuotti sairaaloita ja terveyskeskuksia, peruskoulujärjestelmä näkyi koulurakennuksina ympäri maata, kirjastolaki vauhditti maakuntakirjastojen rakentamista jne. Valitsemamme ilmiöt ja rakennustyypit tuntuivat välillä hätkähdyttävän ajankohtaisille, jopa ennakoiville: kartoitettaessa terveydenhuollon rakennuksia alettiin sotea odotellessa myydä sairaaloita ja terveyskeskuksia, koulurakennus.fi-sivuston julkistaminen osui samaan päivään, jona valtio julkisti sisäilmaongelmaisten koulurakennusten purkua vauhdittaneen ohjelmansa vuonna 2016. Projekti oli ajan hermolla.
Henkilökohtainen on jaettua
Sotien jälkeen rakennettujen ympäristöjen muutoksen on jokainen voinut nähdä omin silmin. Itse totesin viime vuonna kotipaikkakunnallani tyhjäksi 1950-luvulla rakennetun peruskouluni tontin. Sama kohtalo oli 1970-luvulle osuneen lapsuuteni silloin tuliterällä terveyskeskuksella ja hammashoitolalla sekä viisikymppisellä vanhainkodilla, jossa mummo vietti viimeiset vuotensa. Rakennettu hyvinvointi -projekti kysymyksineen ja tuloksineen koskettaa yhtä aikaa jotain hyvin henkilökohtaista ja hyvin laajasti tunnettua. Kotoinen ympäristö asettuu valtakunnalliseen kontekstiin. Vaikka hankkeen verkkosivusto on ajateltu erityisesti kulttuuriympäristöjen ammattilaisten työtä varten, löytää jokainen viime vuosisadan lopulla elänyt sivustolta jotain itselleen tuttua.
Englantilaiset tutkivat jo 2000-luvun alussa modernien rakennettujen ympäristöjen arvostusta kansalaiskyselyillä. Me emme kansalaisbarometriä toteuttaneet, vaikka nyt vertailu Rakennetun hyvinvoinnin lähtöhetken arvostuksiin kymmenisen vuotta sitten olisi kutkuttava: arvostusten vaakakupeissa ovat mm. ajan kulumisen vahvistama nostalgia, asuinympäristöjen väljyys, sisäilmaongelmat ja muuttuneet käyttötarpeet. Seuraava Kulttuuriperintöbarometri julkistetaan myöhemmin tänä vuonna. Kysymme kansalaisilta ensi kertaa, mitä tulevaisuuden kulttuuriperintö voisi olla. Saa nähdä, onko joukossa modernismin ja uuden rakennuskannan ja ympäristöjen edustajia.
Peruskorjaaminen vähentää päästöjä
Arvojen ja arvostuksen lisäksi 1900-luvun loppupuolen rakennustekniikat ja -materiaalit tuovat omia ongelmiaan korjaamiselle. Aina ei ole onnistuttu. Hyvät esimerkit ovat olleet tarpeen. Viimeistään nyt, ilmastokriisin tullessa uutisista iholle saakka, on rakennetun hyvinvoinnin tuottamia ympäristöjä ja niihin liittyviä valintoja punnittava perusteellisesti, myös niihin jo sidottujen luonnonvarojen näkökulmasta. Tuskinpa tulevaisuudessa enää vauhditetaan rakennusten yksioikoista purkamista valtiontuella, jo pelkästään kestävyyden näkökulmasta tätä ei enää voi pitää järkevänä.
Tutkittua tietoakin meillä jo on: esimerkiksi ympäristöministeriön Purkaa vai korjata? -raportissa (2021) vertailtiin tyypillisen 1950-luvun koulun peruskorjauksen ja samankokoisen 2010-luvun uudisrakennuksen hiilijalanjälkeä ja kustannuksia. Tutkimuksen perusteella peruskorjaaminen on purkavaa uudisrakentamista tehokkaampi keino välttää päästöjen syntymistä. Tällaista, kestävän kehityksen ja rakennusperinnön näkökulmia yhdistävää, tutkimusta tarvitsemme lisää.
Kirjoittaja on tällä hetkellä Museoviraston kehittämisjohtaja, joka on ollut mukana Rakennettu hyvinvointi -hankkeessa erilaisissa rooleissa vuodesta 2009 alkaen